Minua kutsuttiin syksyllä datikseksi. Onhan se vähän nihkeä termi, koska datiksestä minulle tulee mieleen elämällisesti rajoittunut poika joka ei tee muuta kuin juo kokista ja syö mikropitsaa – kylmänä. Minähän en nimittäin juo kokista! Mutta, terminä datis on mielestäni enemmän negatiivinen kuin positiivinen.

Mutta, mitä tästä asemasta on seurannut minulle? Sähköpostilaatikkooni kolahtaa välillä viesti otsikolla “Apua!!!1” tai sitten joku uskaltautuu soittamaan minulle jos oikein on paniikki. On minut muutaman kerran herätettykin.

Mutta, toisaalta onhan minulla tiettyjä hassuja piirteitä: opiskelen tietojenkäpistelyä, käytän epäyhteensopivia järjestelmiä ja uskallan koska tietokoneisiin vähän rajummallakin kädellä. Oikeastaan, käpistely on ollut ihan mielenkiintoistakin ja sitä voisi periaatteessa jatkaa aineopintoihin jos aikaa riittäisi.

Tietojenkäsittelyn opintojen kohdalla olen huomannut kuinka paljon yliopisto vaikuttaa ajattelumaaimaani. Yliopisto-opinnot ovat vähän niinkuin Eclipse. Sehän pilaa aivot liikaa käytettynä vaikka onkin hyödyllinen. Yliopisto onkin valtava sosialisointilaitos, jonka tavoitteena on saada ihmiset ajattelemaan samalla tavoin. Ketterä kehitys on hyvyyttä , Euroopan unionin integraatio on aivan luonnollista ja perustuslait turvaavia.

Ei! Ajattelen vieläkin kuin matemaatikko. Matematiikassa ei ole mielipidekysymyksiä, ellei taistella siitä mikä on elegantein tapa tai oikea notaatio johonkin asiaan. Ikuinen kysymys nollasta luonnollisten lukujen jäsenenä on edelleen olemassa.

Yliopistollahan on kolme päätehtävää:

• tutkimus
• opetus
• yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Opetus sotkeutuu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen varsin hyvin – varsinkin jos ei kuuntele tarkkaan sitä mitä opetetaan ja kyseenalaista sitä. Olen huomannut tämänkin karvaasti. Aina pitäisi kysyä “Miksi?” kuin pieni poika vaan voikaan söpösti. Tai sitten “Onko aiheesta olemassa evidenssiä?” kuten tiedenainen kysyisi. Mutta, aina pitää kyseenalaistaa.
Nyt pohdittuani yliopiston luonnetta voisin mainita että ohjelmoinnin harjoitustyöni on hyväksytty, käsittääkseni varsin hyvällä arvosanallakin. Kuulema saavutin kurssille asetetut tavoitteet ja työtä oli mukava tarkistaa. Ja opin itse käyttämään yksikkötestaustyökaluja todellisessa elämässä. Kyseessä ei siis ollut nollasummapeli.

Yliopistossamme on käytössä periodit, eli opiskelemme kuusi viikkoa ja lepäämme seitsämännen jotta voimme taas opiskella kuusi viikkoa. Kuusi viikkoa on yllättävän lyhyt aika, tentit tulevat aina takaoikelta vastaan ja huomaa ettei osaa mitään.

Tämä periodi tulee olemaan fuksivuoteni viimeinen, seuraavaksi on edessä liuta tenttejä ja kesäloma. Loma on jännä juttu, koska silloin saa opiskela sitä mitä haluaa siten miten haluaa. Itse ajattelin katsoa muutamaa ohjelmointikieltä ja pedagokiikkaa nopeasti. Outoja ovat humanoidin kesähaaveet.

Mutta, ensiksi tulee selvitä ensi viikosta ja jämätenteistä. Vapun jälkeen minun pitäisi osoittaa taitoni SQL-tietokantakielen suhteen ja vähän korkeammalla tasolla ymmärtää miten relaatiotietokannat toimivat. Tämän jälkeen perjantaina minulla on kaksi tuntia aikaa käsitellä Euroopan poliittisia järjestelmiä ja nationalistista aatesuuntaa.

Nyt korostan tuota aikaa, nimittäin kaksi tuntia on varsin vähän kolmen kysymyksen vastaamiseen. 40 minuuttia kysymystä kohti, eli sitä vastausta ei ehdi sanataiteellisesti kovinkaan paljon muokata. Tämä ajanpuute on tyypillistä valtiotieteissä, mutta vielä pitäisi keksiä jokin luova perustelu siihen. Ehkäpä tentaattorit eivät halua lukea hyvin valmisteltua vastausta, jonka potentiaalipituus olisi jopa kolme konseptia. Siispä he lukevat vain noin yhden konseptin pituisen tekstin kysymystä kohti.

Mutta, voisin kommentoida tätä periodijärjestelmää – se kun tekee elämästä varsin raskasta. Kuuden viikon rutistus on aika mehuja syövä, ainakin minulle. Siinä ajassa pitää lukea muutama kirja ja ymmärtää niiden sisin olemus hyvin. Toisaalta tulee myös seurata luentoja, joita ei tunnu olevan riittävästi koska aina jää asioita käsittelemättä. Olisi taas hyvä suorittaa vertailuja muihin yliopistoihin, mutta minulla on kokemusta vain Helsingistä.

Päätin että kerron sen Tarulle tänään. Olen jo useamman kerran sitä lykännyt, mutta kertaakaan en ole päässyt hölmistynyttä hymyä pidemmälle. Aina katseeno pysähtyy silmiin ja saparoihin joka hänellä oli jo ensikohtaamisella.

Puhelimeni soi – Taru oli alaovella. Portaissa kävely ja näemme jälleen. Halaamme. Kävelemme takaisin huoneeseeni. Suljen oven perässäni ja Taru ehtiikin jo istuutua sängylle. Käyn hänen viereensä istumaan ja laitan käteni hänen olalleen. Hetkisen näin oltuamme siirrymme enemmän makoilevaan asentoon, hänen päänsä on rintani päällä.

Taru rikkoo hiljaisuuden kysyen: “Vaivaako sinua joku? Olet ollut erilainen viimeaikoina.” Olenko noin helposti luettavissa pohdin mutta pysyn hiljaa. Käteni on Tarun vatsan päällä kun vihdoinkin avaan suuni.

“Taru – mä tahdon jutella” totean vähän tökerösti ja Taru katsoo minuun. Jatkan “Mä olen erilainen poika.” Taru katsoo minua kummasti ja kysyy mitä ihmettä tarkoitan. Nielaisen syvään, uskallanko muotoilla sitä ääneen. “Mä yritän tulla kaapista” totean hiljaa ja hiljenen.

Taru katsoo hetken aikaa, miettii ja kysyy: “Enkö mä merkitse sinulle mitään sitten?” Olen hiljaa ja katson kuinka kyynel valuu hänen poskeaan pitkin. Sain tytön itkemään, enkä ole ollenkaan iloinen. “Olet mulle aina rakas” vastaan ja puristan häntä vähän lujempaa. Hän kuitenkin aivan ymmärrettävästi tahtoo pois, enkä yritä häntä pysäyttää. Ovi pamahtaa kiinni ja kaduttaa: satutin jotakin joka minulle on tärkeä.

Seuraavana aamuna herään tekstiviestiin: “Aina ei pidä sopeutua yhteiskuntaan, välillä yhteiskunnan pitää sopeutua sinuun.”