Aloitin maanantaina englannin kurssin ja yhden tunnin aikana opin, tai ehkä paremminkin tiedostin tai huomioin jälleen kerran, enemmän tieteellisestä kirjoittamisesta kuin muilla kursseilla koko tiedekunnassa.

Tai oikeastaan siitä kuinka kaikki kirjoittaminen on tietyllä tavalla poliittista (kunhan politiikalle otetaan tarpeeksi laaja määritelmä): tieteenaloilla on omat tuulimyllynsä jota vastaan on vaikeaa ellei jopa mahdotonta taistella. Oikeastaan voisin jopa allekirjoittaa että tiede on mielipiteitä — jotka esitetään vaan tietyllä tavalla ja joita perustellaan tiettyjen konventioiden kautta. Tästä ehkä myöhemmin joitain ajatuksia myös.

Oikeastaan mieleeni palasikin varsin nopeasti peruskoulun muistot jossa kaikki keskeiset kieliopin käsitteet opetettiin ensiksi saksan tunnilla, tämän jälkeen englannin tunnilla ja viimeiseksi äidinkielen opettaja tahtoikin puhua genetiivistä…

Mutta puhuin tästä toverini humanistin ja toverini teekkarin kanssa saunassa. Valittelimme humanistin sitä kuinka joskus tenteissä on vaikeaa vastata kun meillä on erilainen tausta, luonnontieteellis-matemaattisempi, kuin suurimmalla osalla opiskelijoista. Näistä käsityksistä ja ajatuksista poisoppiminen onkin sitten vaikeampaa, muttei toivottavasti mahdotonta.

Noniin, alkaa kevätlukukausi kolmannesta opiskeluvuodestani ja on aika koota sekalaisia bumerangeja ja aloittaa uusia henkkeita. Ekaksi niihin ikäviin bumerangeihin, eli mitä kaikkea pitäisi tehdä keväällä kandidaatin tutkintoon.

Ensinnäkin kieliopinnoista pitäisi suorittaa ruotsin kirjallinen osaaminen ja vielä englanninkin kurssi. Ikävää, mutta pakko ne on kai sitten tehdä. Samaan kategoriaan tippuu tilastotiedettä sivuaineen päättävän viiden nopan verran; pitää selvitellä kunnolla mitä kursseja olisi järkevä opiskella.

Kandidaatin tutkielma pitää myös viimeistellä. Tavallaan alkaa ärsyttää koko työ ja tekisi jo mieli heittää se roskiin kun siitä on tulossa huono kuitenkin. Kuitenkin prosessi on opettanut minulle yhden merkittävän asian: tiedekäsitykseni on edelleen jollain tasolla vinoutunut tai vääristynyt omaan tiedekuntaamme nähden — vaikka minulle kuinka vakuutettaisiin että ilmiön tarkastelu jonkun tai joidenkin teorioiden valossa tekisi analyysistä tieteellisempää niin se ei mene päähän.

Lisäksi sitten pitää puristaa yksi aineopintojaksokin kiinni kirjatentissä; ei sen ykkösen hankkiminen voi niin vaikeaa kai sitten olla. Sitten niihin iloisempiin asioihin: kaksi syventävien opintojen oppijaksoa mietin suorittavani; todennäköisesti nekin kirjatenttimällä koska opetusta on järjestetty niin huonosti että melkein hävettää. Noh, kirjojen lukeminen on meidän tieteen käytäntö, ehkei tuulimyllyjä vastaan sotiminen auta.

Sitten viestinnän laitoksella olisi jotain Internet-tutkimuksen kursseja joita voisi mennä seuraamaan: metodologinen viitekehys tulee enemmän sieltä selvästi kun meillä ei oikein uuden median vaikutuksia käsitteleviä kirjoja esiinny tenttivaatimuksissakaan.

Ja tämän kaiken päälle voisi sitten korjata sitä tiedekäsitystään tieteen filosofian pohdiskelulla. Jos siinä on bugi niin se pitää korjata.

Talvi tuli. Hitaasti mutta varmasti kylmä ilmavirta painui tänne Pohjolaan ja huurre teki kauniita kuvioita ikkunoihin. Suurin osa ihmisistä oli iloisia, vaikka valittivatkin kylmyyttä: he luistelivat jääpuistossa, istuivat lämpimällä kaakaolla tai kääriytyivät peiton alle hyvän kirjan kanssa.

Kuitenkin puutarhuri oli surullinen. Kukkakedon viimeisetkin kasvit olivat saaneen jäätävän peitteen ympärilleen. Kesän kauniit värit olivat syksyn ruskan myötä muuttuneet erilaisiksi ruskeiksi ja punertaviksi, mutta nyt vain valkoinen huurre peitti sen. Sen mikä kesällä kasvoi niin vapaasti, minkään estämättä oli nyt tuon kylmyyden vanki.

Näin se oli joka vuosi, muisteli puutarhuri. Talvi tuli aina ja pimeys valtasi kukkakedon. Mutta samalla tavalla hän tiesi että kylmyys menisi pois. Hitaasti mutta varmasti kevät voittaa talven ja vihreys kasvaisi. Silloin ihmiset taas voisivat ihailla kukkaketoa ja sen ihmeellisyyttä.