Olen ollut nyt kokonaisen ensimmäisen periodin kurssilla, jonka nimi on elegantisti Politiikan teoria. Käytännössä käymme läpi erilaisia metodologisia lähestymistapoja, joita tutkimuskentällä on liikkeillä. Noh, olemme nyt kurssin alkupuoliskon pohtineet ehkä enemmänkin mikä on — ja mikä ei ole (lähestytään teemaa Schmittiläisittäin vihollisuuksien kautta) — politiikan tutkimusta, ja mitkä ovat politiikan tutkimuksen luonteenpiirteet.

Ensimmäinen seikka, eli politiikan tutkimuksen luonnehdinta. Varhaisina aikoina selvästi haettiin pesäeroa historiaan ja lakitieteeseen, selittämällä, että politiikan tutkimus pyrkisi ennustamaan reaalimaailman tapahtumia. Koska tutkittiin reaalimaailmaa konstruktiomaailman sijasta, niin lakitiede ei siihen pystyisi, ja koska kyseessä on ennustava lähestymistapa, niin historiakin on poissuljettu. Noh, mikä sitten erottaisi politiikan tutkimuksen viestinnästä, sosiologiasta, kansantaloustieteestä tai muista hyvin läheisistä tieteistä. Oikeastaan, nyt kyse on enemmän siitä, kuinka tutkija näkee maailman.

Politiikan tutkimuksen näkökanta on ehkä valtakeskeisempi kuin muut lähestymistavat, tosin aika paljon valta-ideoita on lainattu sellaisenaan sosiologiasta ja soveltaen mistä sattuu. Vallastahan olen jo puhunut täällä aikaisemmin, joten sinäänsä kolmen eri kasvon tavan esittäminen ei ole tarpeen. Sen sijaan tuolta puuttuu uusi keskustelu (Haywards & Lukes, 2008), jossa pohditaan tarkemmin sitä, onko järjestelmä vai toimijat selitysmallina hyvä. Humanoidi kommentoi tuohon, että molemmissa tavoissa on etunsa, mutta myös haittansa.

Mutta, niin, niistä lähitieteistä. Oli melko huvittavaa, että kun kyselin kurssin opettajalta, Erkki Berndtsonilta, mitä teemme muiden laitosten kanssa, niin lopputulos taisi olla, ettemme paljon mitään. Sinäänsä huvittavaa, mutta täysin ymmärrettävää. Politiikan tutkimuksen erääksi isoimmista ongelmista on nostettu hajanaisuus. Mieleeni palaa toisen vuoden kurssilla lukemani van Dethin artikkeli, jossa kyseltiin, onko poliittisen osallistumisen tutkimus muuttumassa kaiken mahdollisen tutkimukseksi.

Noh, tuo on toinen ongelma, toinen taas on valkoiset keski-ikäiset ja rikkaat miehet. Eli, jostain syystä politiikan tutkimuksen sisällä huomioidaan hyvin voimakkaasti, onko tutkijoilla silmälasit, käyrä nenä tai jotain haarojen välissä. Itse en ymmärrä, miksi tämä on niin olennainen asia tutkijoille, mutta toisaalta, ehkä en silmälasillisena voi koskaan ymmärtää silmälasittomien tunteita, kun he eivät pääse pesemään niitä puhtaaksi.

Tuohon keskusteluun toivottavasti palaan vielä myöhemmin (taas kerran tässä blogissa), mutta nopeana huomiona saliittakoon kaksi asiaa. Ensinnäkin, Britnallin et allin (2008) tutkimus Yhdysvalloista, jossa tutkitaan tasa-arvoa, ei vain sukupuolen vaan myös rodun (race) kautta on mielenkiintoinen laajennus meille eurooppalaisille. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa, johon olemme menossa, pitäisi voimakkaammin tuoda mukaan uusia tekijöitä perinteisen tissi-tasa-arvo-keskusteluun.

Toiseksi, Cellisin et allin (2008) mietteet siitä, ketkä edustavat naisia oikeasti. Heidän keskeinen argumenttinsa on, että ei ole ilmeistä, että naiset edustaisivat naisia. Mutta, ehkä minä en voi, silmälaseja kun kannan, ottaa kantaa näihin kysymyksiin.

Pääsimme modernissa poliittisessa filosofiassa Weberistä etiäpäin, Carl Schmitin ajatuksiin. Weberistä voisi esittää sellaisen yleisen mielikuvan, että hän oli kuin politiikan Freud, yleisesti tunnettu, muttei aina niin kovin tarkkaan tiedetä mitä hän ajatteli ja miksi.

Weberillä oli pari keskeistä ajatusta, sikäli kun itse häntä tulkitsen. Eräs oli mielipide siitä, että moderni kapitalistinen yhteiskunta on järjetön: emme tee työtä ansaitsemisen takia — vaan rahan tavoittelusta on tullut sinääsä tehtävä, tavoite. Toinen oli ajatus siitä, että tiede ja politiikka pitää erottaa. Toki Weber on myös ajatellut vallan ja valtion olemusta. Ja vielä johtajia ja legitimaatiota. Mutta se riittää Weberistä, josta ei todellakaan tule lempifilosofiani.

Mutta, muutama ajatus Carl Schmitistä nopeasti. Hänen keskeinen argumentti on, että viholliset määrittelevät sen mitä me olemme. Tämä on ehkä formaalimpi muotoilu esimerkiksi sellaisten ajatusten, kuin ‘sota yhdistää kansaa’ takana. Toinen, mielenkiintoinen ajatus Schmitillä liittyi diktatuuriin. Hänen mukaansa vallankumouksellista diktatuurista pyrkimystä voi vastustaa vain “parlamentaarisen” diktatuuri: poikkeustilassa on järkevää keskittää valta väliaikaselle diktaattorille.

Näin oli määritelty esimerkiki Weimarin tasavallassa, hätätila-artiklassa 48. Kyseisen artiklan avulla mahdollistettiin Hitlerin valtaannousu, mitä Schmit tosin kritisoi varsin voimakkaasti. Mutta, toisin kuin sinä aikana uskottiin, uhka ei tullutkaan idästä, vaan lännen aatemaailmasta…