Tänään Taru otti sivulauseessa puheeksi Piian. Pieni puna ilmestyi poskiini, mutta huokasin helpotuksesta: en jäänyt vielä kiinni. Sen sijaan paljastui, että Piia ja Taru ovat olleet toistensa ystäviä jo aika kauan.

Taru kuvaili minulle, kuinka Piian auttoi häntä ajattelemaan, tekemään johtopäätöksiä silloin kun molemmat vielä istuivat lukion penkillä ja ihastelivat sitä luokan parasta urheilijaa. Taru muisteli, kuinka hän oli joissain juhlissa nauttinut liikaa kirkasta tuoremehua (joka, kuten kaikki tietävät on veden kaltaista – varsinkin loppuillasta) joka oli aiheuttanut pahoinvointikohtauksen. Piian sitten piteli Tarun tukkaa ylhäällä…

Tämä ystävyyssuhde tuli minullekin vähän yllätyksenä, joten soittelin Piialle ja otin vähän selvää. Piia muistelee kuinka Tarulla riitti aina niitä pähkähulluja ideoita toteutettavaksi. Piia kovin viisaana ihmisenä esitti seuraavan ajatuksen:

Meidän kahden suhde oli vähän niikuin… Matematiikan ja yhteiskuntatieteiden suhde. Tai siis, ei Taru olis saanu oikein mitään aikaseks ilman mun piiskaa – mut toisaalta multa olis jääny moni asia keksimättä ilman Tarua. Kylhän sä, Matti, tiiät peliteorian ja päätöksentekoteorian. Kumpikin on jotakuinkin yhteiskuntatieteitä mut silti niitten matematisointi on antanut matematiikallekin paljon.

Tavallaan haluaisin uskoa, että Taru on samaan aikaan se tytöistä joka pitää jalat maassa mutta pään taivaissa. Piia kun on vähän hassu ja mumisee aina sellaisia hassuja sanoja ja suhertelee paperin paloille kahvikupin ääressä. Hassuushan on tunnetusti söpöä ja ihanaa.

Mutta kuulema jopa Piia lopetti paperin palan tuijottelemisen kun Taru tuli kysymään jotain – yleensä varsin triviaalia. Toisaalta välillä Tarukin tarttee sitä palautusta maan pinnalle, koska edes Piian ei tiedä vastauksia kaikkiin maailman kysymyksiin.

Mutta, kokemukseni molempien kassa on todentanut sen, että Piia on luonteeltaan vähän epäsosiaalisempi, haluaisi olla aivan itsekseen ja tahtoo aina kaverin mukaan jos satutaan menemään ulos. Samaan aikaan Tarulla on joku luontainen taito yhdistettynä ehkä pakoon toimia hyvin muiden ihmisten kanssa. Toki Tarullakin on omat erikoisuutensa, kuten outo fetissi punaiseen, mutta silti hän noin yleensä selviää ihmisten keskuudessa paremmin.

Tämä odottamaton tyttöjen tuttavuus asettaa minut vielä hassumpaan tilanteeseen. “He halusivat samoja poikia” todetaan Ultra Bran eräässä biisissä – ehkäpä myös todellisuudessa?

Yliopiston ja työelämän välinen yhteistyö on vähintäänkin ongelmallinen aihepiiri, kukaan ei oikein tiedä mitä sillä tehdä mutta kaikki tietää että jotain pitäisi tehdä. Joillain aloilla on oma suojelusenkelinsä, joka auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa – mutta niitä on lähinnä aloilla joissa on edes jotenkin selvää mitä opiskelija sitten valmistuttuaan osaa.

Tuskin yllätytte jos väitän, että yhteiskuntatieteissä vastaus on epätriviaali. Toki meiltä osaamista löytyy vaikka mistä, mutta sitten sen paketointi siten että joku yritys olisi valmis palkkaamaan meitä onkin vähän vaikeampaa. Yliopisto tarjoaa nykyisin näitä paketointipalvelujaan, ja opetukseemme liittyy myös tutustumista työelämään. Samoin alumni-yhteistyö toimii – ainakin paperilla (tosin ainakin valtio-opin alumni-yhteistyö on uhkaamassa lakkautua). Yliopisto kuitenkin yrittää auttaa meitä työllistymään.

Kiintoisa kysymys on, missä määrin työelämän yhteys on edes yliopiston vastuulla. Pääsen ovelasti, kuin aasinsillan kautta, esittämään neljä erilaista käsitystä siitä mikä yliopisto on:

• Saksalainen malli perustuu käsitykseen että yliopiston tehtävänä on sekä luoda että jakaa tietoja. Yliopistot ovat siis tutkimuslaitoksia, joilla on yös opetusvelvollisuutta.
• Ranskalainen malli taas korosti käytännönläheisyyttä ja piti tärkeänä erottaa akateemisen tutkimuksen erillisiin tutkimuslaitoksiin.
• Brittiläinen malli taas korosti yleissivistystä uskoen siihen että sivistynyt herrasmies (tai nainen) menestyy elämässä tarpeeksi hyvin. Nimittäin, kun yleissivistys pn kunnossa niin aina voi oppia lisää.
• Amerikkalainen malli otti parhaimpina pitävät puolet kaikista edellisistä: opetuksen ja tutkimuksen yhteyden Saksasta, käytännönläheisyyden Ranskasta ja tietyn liberalistisen käsitteen Englannista. Se kehitti itselleen opiksi ohjelmallisuuden, koulutuksen separoitumisen ja aikataulutuksen.

Suomalainen yliopisto on, ehkä valitettavasti suuntautunut kohti yhdysvaltalaista mallia. Valitettavati… Akateeminen vapaus on vähän kärsinyt kun nykyisin on varsin tarkat tutkinto-ohjelmat ja vielä täsmällisemmät aikataulut niiden sisällä: se että poikkeaa aikataulusta on kovemman työn takana kuin uskoisikaan.

Mutta – miksi yliopiston tulisi sallia kymmenen vuoden opiskelu joka häiritsee sen resursseja on myös varsin revelantti kysymys. Ottaen huomioon sen että Suomi on täynnä korkeakouluun haluavia nuorukaisia joita yliopiston tulisi palvella, vastaus voisi hyvinkin olla ei.
Koska kellokin on jo paljon, voinee vähän antaa ajatuksen virrata. Miksi Suomessa on niin paljon korkeasti koulutettuja ihmisiä? Mihin koulutus auttaa – saamaan rahaa, valtaa, vastakkaisen sukupuolen ihailuko?

Kumotaan ensiksi teoria vallasta löytämällä hyvä vastaesimerkki, sanotaan vaikka valtionvarainministeri saattaa toimia tässä tapauksessa. Sitten kumotaan rahaa koskeva väite näinkin yksinkertaisesti: lastentarhatädillä on yliopistollinen loppututkinto. Ja vastakkaisen sukupuolen ihailu voidaan jättää harjoitustehtäväksi.

Kysymys jää avoimeksi, mutta toivon että joku päivä valmistuttuasi osaat vastata siihen työskennellen jossain kivassa yrityksessä. Kerro silloin vastaus toki minullekin – siellä MacDonaldsin kassalla.

Viime keskiviikkoa olin järjestämässä ainejärjestöni kanssa tiedekunnan opiskelijoille haalarijuhlallisuuksia. Suurin osa järjestäjistä pukeutui valtiotieteellisen tiedekunnan punaiseen, mutta muutama yllättyskin löytyi: yksi tietojenkäsittelytieteen keltainen ja yksi täysin haalariton ihminen.

En ymmärrä mitä hienoa rakkaat opiskelijatoverini näkevät punaisissa tai keltaisissa haalareissa. Haalareita odotettiin jännityksellä, puhuttiin siitä mitä tarroja niihin ajatellaan ommeltavan ja pohdittiin mikä on parats tapa käyttää haalaria: kokonaan päällä vai vyötäisille sidottuna.

Opiskelijoilla on paljon erilaisia tapoja: akateemisiä pöytäjuhlia, vappuun liittyviä traditioita ja kaikenmaailman juhlia. Teekkareilla on tupsulakkinsa, melkein kaikilla haalarit ja liuta traditioita joilla pyritään sosiaalistamaan fukseja opiskelijaelämän saloihin.

Mutta tämä ei oikein toimi jos tietoisesti vastustaa sosiaalisointia; ei näe mitä niin hienoa on olla aamulla pää kipeänä jonkun satunnaisen vastakkaisen sukupuolen edustajan vieressä yrittäen miettiä mitä ihmettä illalla ja yöllä oikeasti sattui. Myönnetään, toki sosiaalinen elämä – suhdeverkostojen luonti – on välttämätöntä nykyaikana. Mutta sen voi luoda myös oppituntien ja niiden taukojen aikana varsin hyvin.

Vaikeinta erilaisessa opiskelijaelämässä on saada muilta hyväksyntä omalle erilaisuudelleen. Yliopiston suvaitsevuus on osissa asioita varsin suurta, osissa taas pientä. Jos ei sosiaalisoidu normaalin prosessin myötä opiskelijaelämään edessä on melko varmasti hankaluuksia.

Ensimmäiseksi opiskelijan kannattaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa selventää ja parantaa suhdettaan alkoholiin, valitettava tosiasia on että se on melkein välttämätön taito. Sivuhuomautuksena todettakoon, että sen verran kuin olen matemaattis-luonnontieteellistä tiedekuntaa seurannut ei siellä tätä niinkään vaadita.
Toiseksi, kannattaa varautua elämässään pitkiin iltoihin ja keksiä hyviä keskustelunaiheita melkein varalle.
Kolmenneksi tulee osata jalo valvomisen taito ja pysyä hereillä kolmeen tai neljään sekä herätä seuraavana aamuna kello 9 luennolle.
Neljäntenä seikkana, opiskelijan on syytä olla tutustunut oman paikkakuntansa juhlapaikkoihin niin että tietää missä juhlat ovat.

Tosin, valtiotieteellisessä tiedekunnassa on separistinen liike: käsittääkseni käytännöllisen filosofian opiskelijat ovat tehneet rationaalisuustarkastelun haalareiden suhteen ja päätyneet samaan tulokseen kuin minä.