Jotain lukemiani tenttkirjoja

Aloitin yliopistolla innoissani vuonna 2006. Nyt, melkein viisi vuotta myöhemmin suunnittelen valtiotieteen opintojen loppuunsaattamista gradun muodossa. Onkin aika kysyä, mitä oikeastaan opin yliopistolla? Mitä jäi käteen oikeasti?

Tenttkirjoja olen lukenut ja kursseilla olen istunut. Päähän on jäänyt oikeastaan varmasti aika vähän siitä kaikesta, mitä on tullut tehtyä. Eikä ollenkaan yllätyksenä, eniten ole varmasti keskittynyt osallistumisen ja osallisuuden kysymyksiin. Jotain väitän, että muistan poliittisista instituutioista, vaikka siellä on tapahtunut aika isoja muutoksia (niin, EUssa ei kuulema enää ole pilareita).

On asioita jotka pysyvät. Korostaisin tutkimusmenetelmiä sellaisena. Valitsin aikanaan tien, että pyrin hallitsemaan vähintäänkin perusteet molemmista menetelmistä. En siksi, että oma taustani tilastollisissa menetelmissä oli alunperinkin vahva, vaan koska molempien menetelmien käyttö voi tulla tarpeen sovelletussa tieteessä.

Niin. Sovellettu tiede. Se taitaa olla oma alani eniten, sellaisenaan yhteiskuntatieteellinen koulutus ei takaa oikeastaan muuta kuin sen, että osaan heiluttaa käsiä ymmärtää laajoja syy-yhteyksiä. Nyt olen viimeaikoina päätynyt tekemään lasten ja nuorten mediakäyttön tutkimusta, jossa on välttämättä tarpeen ymmärtää monia seikkoja.

Mutta, olisi masentavaa jos yliopistossa oppisi vain jotain taitoja ja ymmärrystä. Vaikka en ole opiskelijaelämässä välttämättä loistanut, haluaisin mainita kiinnostavana hankkeena VOO Civic Society Taskforcen, jota en ollut luomassa, mutta jonka toimintaan olen koittanut osallistua. Se korostaa juuri sitä, mitä itsekin haluan — tehdä maailmasta parempi, tai ehkä nyt onnellisuus-diskurssin vahvistuessa, onnellisempi paikka. Tämä sekä muut sosiaaliset kontaktit lienevät oikeasti se yliopiston tärkein oppi.

Blogin uskollisille tai vähemmän uskollisille lukijoille, olen suurimmaksi osaksi siirtynyt Science and Industryn kirjoittajaksi, joka on ‘ammattiblogini’. Siellä on myös avattu enemmän tekemisiäni oikeassa maailmassa ja ajatuksia tutkimusintresseistäni.

Kuitenkin, uskon, että humanoidin elämälle on vielä paikka. Opintoni jatkuvat luonnontieteen alalla ja mahdolliset jatko-opinnot aiheuttavat pohdintaa. Kuitenkin, on aika katsoa peiliin tässä kohtaa. Miksi blogi kuoli niin pahasti? Ehkä minulla oli muka kiire tai piti muka tehdä jotain.

Ei. Aikaa löytyy aina. Se ei ollut enää kivaa. Koitin muodostaa liian asiapitoista tekstiä. Siispä, on aika palata hyviin aikoihin, toivoakseni jo kesällä. Piian ja Tarun — jopa Miian — on aika palata blogiini.

Olen jodssain Atlantin päällä, odottelemista saapumista määränpäähän. Matkalukemisena on Howard Beckerin “Writing for Social Scientists” (2007), jota lukiessani huomasin tehneeni samoja virheitä, mistä Becker varoittaa.

Hän käyttää kappaleen keskustellakseen kirjoittajan persoonasta ja auktoriteetistä. Keskeinen ajatus on, että tietty kirjoitustyyli on tieteelle ominaista, mutta sen ei välttämättä pitäisi olla. Muistan fuksivuonna, kun luin ‘agraaliyhteiskunnasta’. Vaikka se onkin hävettävää myöntää, jouduin tarkistamaan, mitä tuolla oikeasti tarkoitettiin: yksinkertainen maatalousyhteiskunta oli toki tuttu, mutta ei tuollainen sanahirviö.

Nyt olen oppinut käyttämään samalla tavalla laitteita (devices) tai paremminkin temppuja, jotka osoittavat, että olen “sivistynyt“. Todellisuudessa itse ainakin kyseenalaistaisin oman sivistyneisyyteni: klassikkosatuja, kuten vaikka Pikku prinssiä, en ole lukenut; voinko edes huonolla omatunnolla siis väittää itseäni sivistyneeksi?

Mutta niin, varsinainen idea oli, että wanna-be-tutkijoina me matkimme professoreita, kirjoja sun muuta. En tiedä, mistä opin tavan viitata itseeni The authorina, vaikka yksinkertainen I menisi hyvin sen sijasta. Tai kuinka tiettyjen avainsanojen käyttö osoittaa kuuluvuutta tiettyyn ajatteluryhmään — siksi deliberatiivinen demokratia, vaikka keskusteleva ja argumentaatioon perustuva päätöksenteko varmasti menettelisi, varsinkin jos tuohon laittaisi sopivat viitteet.

Beckerin eräs ajatus on, että tuollainen jargonisointi — tietynlaisen kielen käyttö — on turhaa, ja voi jopa vaikeuttaa omaa ajatteluprosessia. Isompi kysymys on, että olenko jo osoittanut tuntevani säännöt, voidakseni sitten rikkoa niitä? Vai, onko minun — kuten monen muunkin opiskelijan — vielä tarve osoittaa kuuluvamme akateemiseen eliittiin?

Aikaisempi, varsin negatiivinen teksti opiskelijoiden asemasta antoi mielenkiintoisen näkökulman laitoksestamme. Kuten aina, se on vain yksi näkökulma monen muun näkökulman joukossa. Koin juuri tälläisen positiivisen hetken, mitä toivoisin, että oppiminen olisi laajemmin.

Olen nyt työstänyt kandidaatin tutkielmaani enemmän julkaistavaan kuntoon, ja mietin, voisiko sen julkaista journaalissa. Pieni askel tieteelle, iso askel humanoidille — jostainhan sen pitää alkaa. Pohdinnassani päädyin sitten käväisemään erään lehtorin vastaanotolla ja pyytää kommentteja tekstistä.

Vaikkei tapaaminen alkanut ihan lupaavasti — huoneen ovi oli kyllä auki, mutta ketään ei näkynyt — niin yllätyksekseni ensimmäinen reaktio ei ollut negatiivinen, vaan positiivinen. Pahoittelin tietenkin, että tästä aiheutuu ylimääräistä vaivaa, mihin reaktio oli, että ei niitä opiskelijoiden tekstejä niin paljon tule luettavaksi. Hän selasi sen läpi, antoi muutaman vinkin metodologiaan liittyen ja kyseli vielä, että mikä on oma aikatauluni asian suhteen.

Samoin, tasa-arvokurssin opettaja kutsui luentojen aktiiviset osallistujat puhumaan kurssista. Hän lupasi ilmaista kahvia ja pullaa, mikä siis tarkoittaa, että humanoidinne osallstui. Kiintoisaa oli, että häntä oikeasti kiinnosti, miten kurssi oli mennyt, ja puhui myös varsin avoimesti omista lähtökohdistaan, esimerkiksi kommentoi siitä, että tentit ovat varsin huono metodi arvioida suorituksia.

Hämmentävä olo. Välittävätkö ne sittenkin meistä?