Avaan silmäni ja huomaan olevani keskellä hangikkoa. Olet tehnyt jo muutaman lumienekelin etkä kiinnitä huomiota minuun. Teen puuterilumesta lumipallon, mutta huomaat narskunnan joka kuuluu varpaitteni alta ja nouset tekemästä enkeliä.

Naurahdat hetken. Oranssi kaulaliina on kaulasi ympärillä ja pääsi olet suojannut korvaläpillä. Toppatakkisi on valkoinen ja hanskasi ovat punaiset. “Mitäs sä olet tänään puuhannut tänään” kysyt ja huokaisen syvään. “Tiedettä” vastasin mutta huomasin ettei tämä ollut selvästikään hyvä vaihtoehto.

“No, millaisia p-arvoja tuli? Onko korrelaatio vahvaa?” kysyt innoissasi. “Kuinka selostaisin tämän sulle” aloitan, nimittäin olin soveltamassa laadullisia menetelmiä analysoidakseni kansanedustajien Venäjä-diskursseja. Eli siis olin koodannut, tai ehkä paremminkin luokitellut, Venäjä-keskustelua koittaen tästä nähdä minkälaisia ennakkokäsityksiä Venäjä tuottaa kansanedustajissa puhuttaessa Puolustusvoimien strategiasta samaan aikaan. “Kaikessa tutkimuksessa mun alalla ei ole tilastollisia testejä, vaan myös muuta tutkimusta tehdään. Onneksi.” vastaan sinulle tietäen että tästä tulisi pitkä keskustelu ja jatkaen: “Mentäisiinkö sisälle kaakaolle?”

Vanha parrakas setä olikin jo asettanut mukit valmiiksi salongin pöydälle. Mistä hän voi aina arvata mitä olen tekemässä? Mutta istumme kaakao-pöytään ja murustelemme varsin rapeita pipareita. Toivoin jo päässeeni kuin e^x derivaatasta. Mutta, Miia nosti asian esille: “Niin, mitä tiedettä sä olitkaan tehnyt?”

Sanot minua hassuksi pojaksi ja samaan aikaan rapsutit hiukan niskan takaa. Suljen silmäni ja tunnen hengitykseni nenäni päässä. Nuolaiset nenän päätäni hennosti jonka jälkeen kumarrut takaisin omalle paikallasi. Puna nousee poskilleni, tällä kertaa aivan muusta syystä kuin kylmästä.

Setä istuuntuu pöytään todeten jotain nuorista lempiväisistä ja kysyy “Kai sä Matti ymmärrät, että jokaisella kansanedustajalla on oma todellisuutensa, jota he esittävät puheessaan? Ettei sellaista oikeata totuutta ole olemassa, on vain ja ainoastaan tulkintoja?” Hymyilin, sinulla oli ehkä liiankin tulkintaa korostavia mielipiteitä omaan maailmaani – mutta kuitenkin ideasi representaatioista on jotakuinkin omaan maailmankuvaani sopiva. “Mutta millainen maailmamme on sitten, jos mitään todellisuutta ei ole – on vain esiintymisasuja?” kommentoin vastakommentiksi ja jatkan vielä omaa ajatustani “Kansanedustajat kuitenkin edustavat Suomea, jolloin heidän näkökulmansa turvallisuustilanteesta realisoituu konkreettisen maailman toimina, mentaalimallista tulee budjettipäätöksiä. Kansanedustajat siis luovat, ainakin jos virkamiehet ei tähän liikaa vaikuta, todellista maailmaa jossa elämme.” Huomaan Miian katselevan keskustelua vähän yllättyneenä, selvästi hänen tekisi mieli keskeyttää ajatusleikkimme ja kommentoida jotain merkittävää. Muistan kun hän puhui ensimmäisiä kertoja aikasarja-analyysin käyttämisestä tutkimuksessa – hyvä tutkimusidea jota en ole vieläkään tehnyt. Miia toteaakin: “Todellisuus on tässä ja nyt ja sitä voi analysoida suoraan” ja ottaa uuden piparin jyrsintäänsä.

Oikeastaan, minulle todellisuus on jotain mystisempää. Sitä on vaikea kuvata: vaikka se on olemassa niin… emme näe sitä aina selkeästi. Herään unestani hätkähtäen.

Taidan opiskella liikaa kun koulutyöt tunkevat nykyisin uniinikin. Miksen voisi olla enemmän kuin sinä; söpö mutta silti viisas ja jopa ahkera? Nukut silmät kiinni sängyssäni, rintakehäsi nousee ylös ja laskeutuu alas. Ylös ja alas, rauhallista tahtia. Koneen surinan seasta kuulen hengityksesi. Asettelen peittoa paremmin päällemme ja painaudun kainaloosi. Suljen silmäni ja jatkan uniani onnellisena.

Päätä särkee jälleen, olenko valvonut liian paljon vai onko verensokeri painunut liian alas. Väsyneemä tulen asunnolleni ja kaadun vuoteeseen. Hivutan käteni sängyn alle jossa säilön Juurta. Sytytän piipun ja henkäisen syvään. Suljen silmäni, huokaisen ulos ja sisään.

Valkopartainen setä saapuu taas paikalle. “Taas täällä Matti?” hän kyselee ja siemaisen piippua nopeammin. “Kai ymmärrät ettei mitään ole oikeasti olemassa – kaikki mitä näet, koet ja tunnet rakentuu omien mielikuviesi kautta.” Minua ei oikeasti kiinnosta mikä tämä on, minua kiinnostaa vain se rauha.

Olin jälleen niityllä ja Miia saapui, tällä kertaa yksin. Nuo kasvot ne muistuttavat minua jostain, missä olen nähnyt nuo pisamaiset kasvot? Suljen silmäni hetkeksi kun Miia puhuu siitä mitä hän on tehnyt tänään: jotain uudesta lineaarisesta sovitteesta jossa käytettäisiin apuna jousivakioita jos oikein ymmärsin.

Makaamme nurmikolla, Miian pää lepää rintani päällä. Katselen vaaleanpunaisia pilviä samaan aikaan kun käteni vaeltaa Miian tukassa. Miia kohottautuu ja kuiskaa korvaani: “Tiedätkö, että keskiverto tyttö pussaa 47 poikaa ennenkuin menee naimisiin?” Huomaan Miian kallistavan päätään lievästi oikealle ja…

Nenänpäämme koskettavat ja kallistan päätäni vasemmalle. Kuljen pitkin Miian nenänvartta kunnes huomaan että huulemme koskevat toisiaan. Päässäni pyörii Piia ja Taru sekä muutama muu tyttö – mutta joku söpöstelyn ja pinkkeyden sekoitus saa minut vain sulkemaan silmäni ja painamaan suutani vähän Miiaan päin. Yht äkkiä tunnen kuinka Miia yrittää työntää kieltään suuhuni. Avaan silmäni ja vetäydyn taaksepäin.

Miia kysyy ennemminkin retorisesti: “Liian nopeasti?” Katson häntä hämmentyneesti, mutta Miia toteaa: “Se on vain pusu, ei siitä voida saada yhteistä pienokaista.” “Vain pusu? Mutta sillä on muitakin merkityksiä, se on kaikkea muuta kuin pusu.” ajattelen ja Miia selvästi huomaa että vaistustan hänen kommenttiaan.

Miia kaivaakin taskusta pienen lehtiön, jonka kannessa huomaan muutamia kaavoja, olisiko nuo fysiikkaa? Miia piirtää nelikentän ja aloittaa: “Jos ajatellaan että tässä olisi poika ja tyttö jotka pitää toisistaan, mutteivat tiedä siitä – mitkä ovat ne kaksi tilannetta jossa heille jää paha mieli?” Kuin vastatakseen itselleen, Miia jatkaa: “Jos kumpikaan ei tee mitään tai jos toinen kertoo eikä saa toivomaansa vastausta.” Miia jatkaa itsekseen: “Jos mä mallinnan tilannetta peliteoreettisesti, asiahan on sillä selvä – aina kannattaa yrittää koska muutoin edessä on varma epäonnistuminen!”

Hymähdän ehkä liiankin kovaan ääneen koska Miia säpsähtää ja katsoo minua ihmeissään, pää vähän kallellaan. Koitan ottaa vähän kriittistä realistisuutta hänen malliinsa. Aloitan mielestäni vakuuttavasti: “Maailma ei ole yhtälö, kaikkea ei voi muuttaa matemaattisiksi lausekkeiksi ja analysoida niiden totuusarvoja; on muutakin – on tunteita, on ihmissuhteita, on todellisuus.”

Valkopartainen mies on ilmestynyt kuin tyhjästä ja jatkaa lausettani: “Mutta todellisuutta ei ole olemassa ellemme rakenna sitä itsellemme.” Molemmat, minä ja Miia katsomme miestä kummissamme. Päässäni huippaa.

Herään hikisenä sängystä, kello on noin kaksi yöllä. Piippu on sammuneena lattialla ja katselen ympärilleni. Kyllä, tämä on huoneeni. Nousen sängystä ja päädyn nauttimaan ison kupillisen teetä kahdella sokeripalalla ja lirauksella kermaa.

Oli jälleen yksi sellainen päivä: sähköpostia vuosi laatikkoon, laskuja oli maksamatta ja tenttikirjoja lukematta. En jaksanut sitä enää, tahdoin pois. Muistin kuinka olin ostanut hämyisästä liikkeestä Juurta. Myyjä sanoi sen olevan vahvaa, ehkä se auttaisi ongelmiini. “Vain hetkeksi pois” tuumin laittaessani Juurta piippuun ja sytyttäessäni Juuren.

Vetäisin henkeä syvään. Maailma ympärillä sumeni hiukan ja niskalihakset rentoutuivat pitkästä aikaa.Vetäisin toisen kerran piipusta ja huomasin kuinka viereeni tuli vanha parrakas setä. Sedälläkin oli piippu, joka törrötti hänen harmahtavasta parrasta. Setä imaisi sisään, otti piipun pois suustaan ja puhalsi savua ulos kuution muotoisena. Setä sanoi: “Vielä vähän Matti, humanoli avaa Portin.” Aine oli vahvampaa kuin olin kuvitellut; rauha jonka se pystyi tarjoamaan oli uskomatonta. Imaisin piippua vielä kerran ja suljin silmäni.

Avasin silmäni ja heräsin kukkaniityllä. Oli keskikesä. Pari perhosta lensi ilmassa. Toinen niistä oli oranssi ja sen siivissä oli sinisiä kuvioita. Katselin ympärilleni ja kaukaisuudessa näkyi jotain. Istuin odottamaan ja ihmettelemään minne piippuni katosi. Katselen edelleen ympärilleni, taivas on sininen ja siellä leijailee vaaleanpunaisia pilviä – vähän kuin hattaraa. Kaukana näkyy kaupungin hahmo, taloja, puita ja mäkiä. Maailmanpyöräkin siellä on jos näen oikein. Hahmo on jo tullut lähellle.

Tyttö oli pukeutunut kesämekkoon jossa oli palloja. Sinisiä, violetteja ja vihreitä. Hänellä oli ruskea puolipitkä tukka ja pieniä pisamoita kasvoillaan. “Mikään ei ole söpömpää kuin epätäydellisyys” mietin.

Samaan aikaan tytön talutushihnassa ollut ankka kysyi minulta: “Oletko jo lopettanut tyttöystäväsi hakkaamisen?” Tytöllä siis oli keltainen ja pörröinen ankka joka puhui. Oloni on kuin Liisalla ihmemaassa. “Noo?” ankka painosti. “Mutta” olin aloittamassa lausettani, johon ankka: “Kyllä vai ei! Oletko lopettanut tyttöystäväsi hakkaamisen?” Vastasin tietenkin kyllä, ei minulla ole edes ollut tyttöystävää. Ankka jatkaa: “Siis tunnustat joskus hakanneesi tyttöystävääsi?”

Tyttö puuttuu tähän: “Ei saa kiusata vierestamme, Galaxy” ja jatkaa “Hei, minun nimeni on Miia ja sinä olet?” Hänen äänensä on kukkainen ja hetken tuijotettuani hölmistyneenä sain vastattua: “Matti.” Tyttö hihittää myös kukkaisesti ja toteaa että 89 prosentilla pojista joita hän tapaa kestää yllättävän pitkään kertoa nimensä. Hän tarjoaa toisen kätensä johon yllättävää kyllä huomaan tarttuvani.

Kävelemme kolmistaan kohti kaupunkia. Katselen ympärilleni ihmeissäni – luonto vaikuttaa jotenkin epätodelliselta: maasta kasvaa tikkareiden näköisiä kasveja ja niityllä kulkee oranssi-sinipilkukkaita lehmiä. Jatkamme kuitenkin eteenpäin samaan aikaan kun mietin missä oikeastaan olen. Päätäni huimaa ja kaadun maahan.

Huomaan olevani huoneeni lattialta. Niskaani kolottaa ja tietokoneen mailiohjelma on kerännyt koko yön viestejä joihin pitäisi vastata. Päätänikin särkee ja katsottuani kelloon huomaan että luennolle pitäisi jo juosta.