Oli jälleen yksi sellainen päivä: sähköpostia vuosi laatikkoon, laskuja oli maksamatta ja tenttikirjoja lukematta. En jaksanut sitä enää, tahdoin pois. Muistin kuinka olin ostanut hämyisästä liikkeestä Juurta. Myyjä sanoi sen olevan vahvaa, ehkä se auttaisi ongelmiini. “Vain hetkeksi pois” tuumin laittaessani Juurta piippuun ja sytyttäessäni Juuren.

Vetäisin henkeä syvään. Maailma ympärillä sumeni hiukan ja niskalihakset rentoutuivat pitkästä aikaa.Vetäisin toisen kerran piipusta ja huomasin kuinka viereeni tuli vanha parrakas setä. Sedälläkin oli piippu, joka törrötti hänen harmahtavasta parrasta. Setä imaisi sisään, otti piipun pois suustaan ja puhalsi savua ulos kuution muotoisena. Setä sanoi: “Vielä vähän Matti, humanoli avaa Portin.” Aine oli vahvampaa kuin olin kuvitellut; rauha jonka se pystyi tarjoamaan oli uskomatonta. Imaisin piippua vielä kerran ja suljin silmäni.

Avasin silmäni ja heräsin kukkaniityllä. Oli keskikesä. Pari perhosta lensi ilmassa. Toinen niistä oli oranssi ja sen siivissä oli sinisiä kuvioita. Katselin ympärilleni ja kaukaisuudessa näkyi jotain. Istuin odottamaan ja ihmettelemään minne piippuni katosi. Katselen edelleen ympärilleni, taivas on sininen ja siellä leijailee vaaleanpunaisia pilviä – vähän kuin hattaraa. Kaukana näkyy kaupungin hahmo, taloja, puita ja mäkiä. Maailmanpyöräkin siellä on jos näen oikein. Hahmo on jo tullut lähellle.

Tyttö oli pukeutunut kesämekkoon jossa oli palloja. Sinisiä, violetteja ja vihreitä. Hänellä oli ruskea puolipitkä tukka ja pieniä pisamoita kasvoillaan. “Mikään ei ole söpömpää kuin epätäydellisyys” mietin.

Samaan aikaan tytön talutushihnassa ollut ankka kysyi minulta: “Oletko jo lopettanut tyttöystäväsi hakkaamisen?” Tytöllä siis oli keltainen ja pörröinen ankka joka puhui. Oloni on kuin Liisalla ihmemaassa. “Noo?” ankka painosti. “Mutta” olin aloittamassa lausettani, johon ankka: “Kyllä vai ei! Oletko lopettanut tyttöystäväsi hakkaamisen?” Vastasin tietenkin kyllä, ei minulla ole edes ollut tyttöystävää. Ankka jatkaa: “Siis tunnustat joskus hakanneesi tyttöystävääsi?”

Tyttö puuttuu tähän: “Ei saa kiusata vierestamme, Galaxy” ja jatkaa “Hei, minun nimeni on Miia ja sinä olet?” Hänen äänensä on kukkainen ja hetken tuijotettuani hölmistyneenä sain vastattua: “Matti.” Tyttö hihittää myös kukkaisesti ja toteaa että 89 prosentilla pojista joita hän tapaa kestää yllättävän pitkään kertoa nimensä. Hän tarjoaa toisen kätensä johon yllättävää kyllä huomaan tarttuvani.

Kävelemme kolmistaan kohti kaupunkia. Katselen ympärilleni ihmeissäni – luonto vaikuttaa jotenkin epätodelliselta: maasta kasvaa tikkareiden näköisiä kasveja ja niityllä kulkee oranssi-sinipilkukkaita lehmiä. Jatkamme kuitenkin eteenpäin samaan aikaan kun mietin missä oikeastaan olen. Päätäni huimaa ja kaadun maahan.

Huomaan olevani huoneeni lattialta. Niskaani kolottaa ja tietokoneen mailiohjelma on kerännyt koko yön viestejä joihin pitäisi vastata. Päätänikin särkee ja katsottuani kelloon huomaan että luennolle pitäisi jo juosta.

This entry was posted on Sunday, October 14th, 2007 at 5:34 pm and is filed under Humanolin vaikutuksen alaisena. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.