Näinhän siinä sitten kävi, ettei Pojan kanssa pysytty ikuisesti yhdessä. Alkoi ahdistaa liikaa, ei tuntunut hyvältä. Minä sitten totesin, että nyt on aika erota ja Poika ymmärsi sen ja auttoi pakkaamaan tavaroita.

Nyt sitten mieliala on edelleen vähän sekava. Kyllä, itkut on tästäkin itketty, nyt on jäljellä se haikea olo. Moni varmasti tunnistaa tämän olotilan ja myös ne kysymykset joita herää suhteen lopussa. Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa, ehkä meistä olisi tullut kuitenkin jotain lopulta? Ehkä Hän oli minulle Se Oikea? Ja, miksi me oikeastaan lopulta olimme yhdessä näinkin kauan?

Nyt isoin mielessä oleva kysymys on se varsin klassinen, voinko koskaan kelvata kenellekään muulle? Niin. En ole kovinkaan hyvä näissä asioissa ja vielä kuvittelen, että voisin joskus palata Pojan luokse. Mutta, realismia on, ettei se ole mahdollista. Sen näkee ehkä joskus tulevaisuudessa, jos satumme taas sopivissa elämänvaiheissamme yhteen.

Yksi vaihtoehto, joka pyörii päässä varsinkin iltaisin on, että en kelpaa. Mitä silloin? Pitäisikö sitä koittaa hankkia joku satunnainen, ei rakkauteen perustuva suhde — ihan vain, että pahimpaa läheisyyden tarvetta saisi täytettyä. Kelpaisinkohan edes sellaiseen? Vai, elänkö tälläisenä yksinäisenä loppuun saakka? Silloin kyllä hankin kissan — ja unelmoin taas siitä sylistä, jossa voisi tuntea olonsa hyväksi.

Kuten ennenkin, tarinaan on kätketty jotain todellista ja jotain epätodellista. Lukijan mielenkiinnon varaan jätetään arvailla, mitä todella on tapahtunut.

Jotain lukemiani tenttkirjoja

Aloitin yliopistolla innoissani vuonna 2006. Nyt, melkein viisi vuotta myöhemmin suunnittelen valtiotieteen opintojen loppuunsaattamista gradun muodossa. Onkin aika kysyä, mitä oikeastaan opin yliopistolla? Mitä jäi käteen oikeasti?

Tenttkirjoja olen lukenut ja kursseilla olen istunut. Päähän on jäänyt oikeastaan varmasti aika vähän siitä kaikesta, mitä on tullut tehtyä. Eikä ollenkaan yllätyksenä, eniten ole varmasti keskittynyt osallistumisen ja osallisuuden kysymyksiin. Jotain väitän, että muistan poliittisista instituutioista, vaikka siellä on tapahtunut aika isoja muutoksia (niin, EUssa ei kuulema enää ole pilareita).

On asioita jotka pysyvät. Korostaisin tutkimusmenetelmiä sellaisena. Valitsin aikanaan tien, että pyrin hallitsemaan vähintäänkin perusteet molemmista menetelmistä. En siksi, että oma taustani tilastollisissa menetelmissä oli alunperinkin vahva, vaan koska molempien menetelmien käyttö voi tulla tarpeen sovelletussa tieteessä.

Niin. Sovellettu tiede. Se taitaa olla oma alani eniten, sellaisenaan yhteiskuntatieteellinen koulutus ei takaa oikeastaan muuta kuin sen, että osaan heiluttaa käsiä ymmärtää laajoja syy-yhteyksiä. Nyt olen viimeaikoina päätynyt tekemään lasten ja nuorten mediakäyttön tutkimusta, jossa on välttämättä tarpeen ymmärtää monia seikkoja.

Mutta, olisi masentavaa jos yliopistossa oppisi vain jotain taitoja ja ymmärrystä. Vaikka en ole opiskelijaelämässä välttämättä loistanut, haluaisin mainita kiinnostavana hankkeena VOO Civic Society Taskforcen, jota en ollut luomassa, mutta jonka toimintaan olen koittanut osallistua. Se korostaa juuri sitä, mitä itsekin haluan — tehdä maailmasta parempi, tai ehkä nyt onnellisuus-diskurssin vahvistuessa, onnellisempi paikka. Tämä sekä muut sosiaaliset kontaktit lienevät oikeasti se yliopiston tärkein oppi.

Blogin uskollisille tai vähemmän uskollisille lukijoille, olen suurimmaksi osaksi siirtynyt Science and Industryn kirjoittajaksi, joka on ‘ammattiblogini’. Siellä on myös avattu enemmän tekemisiäni oikeassa maailmassa ja ajatuksia tutkimusintresseistäni.

Kuitenkin, uskon, että humanoidin elämälle on vielä paikka. Opintoni jatkuvat luonnontieteen alalla ja mahdolliset jatko-opinnot aiheuttavat pohdintaa. Kuitenkin, on aika katsoa peiliin tässä kohtaa. Miksi blogi kuoli niin pahasti? Ehkä minulla oli muka kiire tai piti muka tehdä jotain.

Ei. Aikaa löytyy aina. Se ei ollut enää kivaa. Koitin muodostaa liian asiapitoista tekstiä. Siispä, on aika palata hyviin aikoihin, toivoakseni jo kesällä. Piian ja Tarun — jopa Miian — on aika palata blogiini.

On tullut aika tehdä päätöksiä. Opintoni ovat kovin loppusuoralla ja valmistuminen näkyy tunnelin päässä. Sen lisäksi petturimaisesti olen hakeutumassa ei-humaaniin koulutukseen jatkamaan opiskelua ja maailman ihmetteyä.

Siispä, on aika antaa viimeinen kuolonruiske blogille ja siirtää se pian arkistoituun tilaan. Minulla on jotain aloitettuja aiheita, jotka oman mielenrauhan takiani saatan loppuun. Esimerkiksi Tasa-arvon hegemoninen diskurssi tai Think of the Children! nimiset tekstit on luonnoskansiossa. Kumpikin noista teksteistä liittyy olennaisesti kursseihin joita olen suorittanut, ja ne ovat kyllä siinä vaiheessa auttaneet minua selkeyttämään ajatuksiani — tai ainakin kirjaamaan satunnaisia huomioita ylös.

Millainen humanoidin elämä sitten on ollut kuluneen neljän vuoden aikana? Olen alkanut epäilemään, mitä oikeasti olen oppinut — esseitä olen kirjoittanut ja oksennellut erilaisia tenttivastauksia, mutta onko ne oikeasti oppimista?

Vieläkin minua hämmentää teorian käsite. Ja, varmaan olen unohtanut suurimman osan kurssien sisälllöstä. Parhaiten mielessä on tutkimusmenetelmien kurssit, huonoiten varmaan muistaisin poliittista ajattelua. Kai tämä suuri kurssimäärä on oikeasti opettanut minulle jotain — se vaan on muussautunut epämääräiseksi möykyksi, josta en pysty oikeasti osoittamaan mitä olen oppinut. Ja, ainakin tästä saa vakuuttavan näköisen tutkintopaperin, vaikkakin eräät kommentit laskevat tätä arvoa:

Tutkinto on tutkinto. Olipa se aito tai väärennetty, se on siltikin tutkinto. Ei sillä ole väliä

Mutta, humanoidi ei lähde matkalle maailman ympäri — humanoidi lähtee Kumpulaan.