Iso-Britaniassa tapahtuu virkakielessä: on muodostettu lista epäsanoista joita hallinnon ei pitäisi käyttää. Eräs näistä sanoista oli asiakas tai osakas kun puhutaan pavelun käyttäjistä, mikä onkin toivottavaa. Eräs julkishallinnon organisaatio toteaa:

[Palvelun] tavoitteena on, että asiakkaat saavat monipuolisia elämyksiä, viihtyvät ja tuntevat olonsa turvalliseksi [palvelussa].

mikä ainakin minussa nostattaa pienen puistatuksen; etäisyyden palvelun tarjoajan ja meidän tavallisten käyttäjien välille. Mutta, ehkäpä tilanne on tarkoitettu näin, nimittäin kieli on aina vallan käyttöä. Toverini humanisti suostutteli minua kielen ja kontekstin luennoille, joihin osallistuin vaikken tenttinytkään js sielläkin pohdittiin virkakielen erikoista asemaa.

Olen koittanut lukea Euroopan unionin perustuslakiluonnosta ja taisin päästä puoleen väliin. Toki voidaan sanoa ettei sellaista pumaskaa ole tarkoitettu luettavaksi, mutta näitä ongelmia on muissakin teksteissä. Kuuluisa, ja poliittisesti ajankohtainen, säädöshän sanoo:

Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Hankalaksi menee miten tuota pitäisi lukea, mutta onneksi lainoppijoillakin on tiettyjä hankaluuksia tuon fraasin kanssa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuskin kovasti yrittää auttaa virkakielen kanssa, niin ehkei muutosta oe tulossa kovinkaan pian, kuten eräs tutkimusraportti asiaa selvittää.

Vaikka itse tykkäänkin hypesanoista, kuten web2.0 tai sosiaalinen media, niin kannatan fraasimaisten ilmaisujen käyttämisen kieltämisestä myös Suomessa. Tämä ihan sen takia että valitettavan usein miettii ymmärtääkö termien käyttäjä itsekään imaisujaan. Mieleeni palaa eräs keskustelu sosiaalisesta mediasta jossa sosiaalisuutta ei ollut lähimaillakaan.

Silmilleni iskeyty Uuden Suomen kommentti siitä ettei Helsingin yliopisto olekaan paras jos lähtökohdaksi otetaan elinkeinoelämän tarpeet. Kyseessä on tutkimus Keskuskauppakamarilta, joka toteaakin seuraavasti:

Lähes kaikki tutkimusalat tuottavat toki yrityksille tärkeää tai ainakin potentiaalista tietoa. Kysymys on pikemminkin siitä, miten tutkimustoiminta ja siihen liittyvä yhteistyö sekä tiedonsiirto toimivat yritysten ja yliopistojen välillä ja missä määrin tutkimustoiminta on yritysten kannalta mielenkiintoista tai relevanttia.

Tällä selvityksellä Keskuskauppakamari tuo esille niitä mahdollisimman vertailukelpoisia ominaisuuksia, joihin yliopistot voivat kiinnittää huomiota arvioidessaan ja kehittäessään toimintaansa yleisestä yritysnäkökulmasta. Valittuja ominaisuuksia ovat muun muassa koulutusyksikön vetovoimaisuus, perusopetuksen tehokkuus, opetusresurssit, kansainvälinen vaihto, työllistyminen ja ulkoisen rahoituksen hankinta sekä jatkokoulutuksen ja tutkimuksen tehokkuus. Tarkemmin tutkimuksessa on arvioitu elinkeinoelämää erityisen lähellä olevia koulutusaloja; kauppatieteellistä, teknillistieteellistä ja oikeustieteellistä sekä luonnontieteellistä koulutusalaa eri yliopistoissa. (Johdannota pätkiä, korostukset omaa käsialaa)

Aika paneutua käytettyyn mittaristoon enemmän, taulukko 1kuvaa eri mittareilla sitä mitä yliopistojen pitäisi saavuttaa:

1. tehokas peruskoulutus
2. opiskelupaikan houkuttelevuus
3. opettaja–oppilassuhde
4. opettajien pätevyys
5. kansainvälisyys
6. työmarkkinoiden vastaavuus
7. tutkimustoiminnan yrityshoukuttelevuus
8. tehokas tutkijakoulutus
9. tehokas tutkimus

Aina voi kysyä miksi juuri nämä mittarit; kyseessä on niin tutkimuksen tarkoitukseen kuin kysymyksiin liittyvä kysymys, mutta reliabiliteetti ja validiteettianalyysiäkin olisi ehkä tutkimuksessa toivonut; jos tehdään määrällistä tutkimusta niin siinä voi käyttää ihan oikeita metodejakin: Cronbachin alfa kertoisi siitä mitataanko näillä muuttujilla samanlaisia asioita; asia mitä siellä käsiä heiluttaen koitetaan osoittaa.

Helsingin yliopiston analyysi ei mielestäni paljasta mitään yllättävää: valtiotieteellisen tiedekunnan ongelmiin kuuluvat opettaja-oppilas–suhdeluvun heikkous sekä opintojen edistymisen hitaus. Mutta, kun olen värikästä paperinippua nyt jopa analysoinut, niin asiaan!

Eli, mitkä ovat yritysmaailman kannalta kiintoisia tutkimusaloja? Kuten aiemmin kerroin IBMstä, poikkitieteellisyys on kova juttu myös teknologia-alalla. Oikeastaan, melkein riippumatta alasta on jopa humanistille tarjolla työmahdollisuuksia; seuraamani verkkosarjakuva esittää asian raaistetun puolen. Viimeisin Valtiotieteilijä-lehti puhui jotain työskentelystä Consulting Services yksikössä ja siitä kuinka valtiotiede antaa hyvä pohjan tähänkin.

Koska alkaa olla jo kovin, kovin myöhä ja humanoidien pitäisi olla peitonalla tähän aikaan voinee koota ajatukseni yhteen. Kuten Keskuskauppakamari toteaa, hyvinkin yllättävät alat voivat osoittautua merkittäviksi yrityksille; esimerkiksi antropologialla saa esille kiintoisia tuloksia. Sen takia koitan nyt vakuuttaa, ainakin itseni jos en muita, siitä että perinteisestä insinöörimäisestä lähestymistavasta tulee pyrkiä pois. Liiketoiminta on muutakin kuin teknistä toteutusta, markkinointia ja sopimusten puurtamista; siihen liittyy tarve ihmisten sekä kulttuurin ymmärtämisestä.

Taas loppui lukuvuosi ja opintopisteitä tuli jälleen, mutta edessä on vielä paljon töitä edessä, jopa näin kesällä. Kuusi opintopistettä yhdellä kurssilla pitäisi saavuttaa ja jos oikein hyvin menee niin jopa vähän kieliopintoja ja matematiikkaa. Mutta, otetaan rauhallisesti kesän alkuun.

Politiikan tutkijat ovat puhuneet paljon vaalirahoista ja legitimiteettikriisistä. Mutta, muuttuukohan mikään vaikkakin media onkin aiheesta kohunnut paljon. Epäilen, mutta nyt puhdistettiin hiukan ilmaa.

Uutisissa on tapahtunut paljon muutakin, mistä tärkeimpänä asiana nostan esille valmennuskurssit. Blogissa on ollut paljon tyttö-metaforia ja muutama poika-metaforakin ja mieitn että nyt olisin voinut puhua maksullisista tytöistä — mutta taisin luvata vähentää ainakin hetkeksi kyseisiä ajatuksia. Eli koitan muotoila joitakin ajatuksia nyt ihan auki.

Uskon ja toivon että yliopistolle pääseminen ei olisi kiinni vain siitä keillä on varaa. Toivon että yliopistossa lahjakkaimmat opiskelijat tulisivat entistä paremmiksi hyvässä ohjauksessa. Tämä ei ole kiinni siinä kuka hallitsee parhaiten vastaustekniikan ja nähnyt parhaimmat kokoonpanoesitykset pääsykoekirjan sisällöstä. Yliopisto on ilmaissut että valmennuskurssit eivät ole osa yliopiston aatemaailmaa, mutta olisiko aika selvittää kuinka valmennuskursseille osallistuminen vaikuttaa sisäänpääsyyn.

Toisaalta, kuten eräs yritys toteaa: eriarvoistumista tulee useista tekijöistä. Oma (aikuis)lukiotaustani varmasti on useimpien mielestä epätasoarvoistava; muistampas kerran kuinka kerran kysyttiin osallistummeko normaaleihin pitkän matematiikan kirjoituksiin. Toisaalta toiset lukiot tarjovat molekyylibiologiaa, erikoiskursseja historiassa tai vaikka sitten taideopetusta. Kun lukiot erikoistuvat niin voiko niitä hyvällä maullakaan kutsua yleissivistäviksi kouluiksi.

Ehkä kysymys onkin loppujen lopuksi koko pääsykoejärjestelmän toimivuudesta. Onko järjestelmässä joka johtaa välivuosiin ja turhiin opiskeluvuosiin “väärissä” tiedekunnissa vieläkin sellainen jota haluamme käyttää? Saksalainen malli taisi olla että kaikki opiskelijat pääsevät opiskelemaan, mutta keväisin katsotaan että onko opinnoissa edetty.