Opiskelin kevään aikana joitakin viestinnän laitoksen kursseja sosiaalisesta mediasta ja sen tutkimisesta. Toinen kursseista ei ollut perinteinen fyysinen kurssi, vaan järjestettiin virtuaalisena. Virtuaaliseksi ympäristöksi oli valittu Facebook, mikä yllätti: olisin uskonut, että Moodle tai vastaava ryhmätyöohjelmisto olisi yliopistomaisempi ratkaisu.

Seuraavaksi keskustelemme täsmällisemmin siitä, mitä tämä tarkoitti käytännössä.

Raapaisu pinnasta — Facebook alustana

No, mitä tästä valinnasta voisi sanoa, paitsi toki havainnon, että Facebook ei ole suunniteltu oppimisalustaksi. Kuten aina, aloitetaan niistä pienistä, mutta ärsyttävistä asioista. Käytimme ryhmiä keskusteluympäristönä, mikä piilotti sen varsin kauas etusivulta. Toiseksi, keskusteluryhmien tarjoamat keinot tekstin jäsentelemiseen olivat varsin vähäisiä — mikä yhdistettynä siihen, että teksti oli ainakin omalla näytölläni varsin kapeassa tilassa ei tehnyt lukukokemuksesta mielekästä.

Pintaa syvemmälle — mietteitä verkkokursseista

Toiseksi, mukaillen Wrightin ja Streetin (2007) ajatuksia, on syytä tarkastella myös asioita, jotka eivät ole niin teknisiä. Miettiä asioita, joita itse kutsun ihmisläheiseksi teemoiksi.

Ensinnäkin, kommenttina keskusteluryhmistä: meidät määrättiin alussa neljään eri pienryhmään, jotta keskustelu onnistuisi. Sinäänsä tätä pidin jo humoristisena, sosiaalisen median kurssilla käytetään ryhmiin jakamista, mihin viimeksi tutustuin ala-asteella. Sinäänsä olisin pitänyt mielekkäänä, että kurssilaiset olisivat itse muodostaneet ryhmiä omien mielenkiintojensa ja näkökohtien mukaisesti, ehkä jopa vaihtaneet ryhmiä kesken teemojen.

Toisena seikkana, aihepiirit ja kysymyksen asettelu oli opettajalähtöisiä. Tällä tarkoitan, että meille annettiin luettavaksi artikkelit, joista opettaja esitti kysymyksen. Ryhmissämme sitten keskustelimme tästä opettajan esittämästä kysymyksestä ja mahdollisesti sivujuonteista, jotka nousivat esille. Kuitenkin, on melko selkeää, että alun kysymys asetti keskustelun jo johonkin suuntaa, joka sitten muodostuikin keskeiseksi teemaksi.

Kolmanneksi, en koe, että meille muodostui yhteisöä. Tiedän, yhteisö on tässä Maailma2.0:ssa kovin, kovin ylikäytetty termi, mutta siis — keskustelumme ei mielestäni ollut kovin antoisaa, saatoimme kommentoida muiden mietteitä lyhyesti, mutta kovin kehittyneeksi keskustelu ei syntynyt — ehkä sen takia, että keskustelut olivat Facebookin hienolla alustalla viikottain vaihtuvien aiheiden alla — eli, omien aiheiden luontia ei tuettu kovin pitkälle, eikä Facebook taas salli kommentointia siten, että kommentit näkyisivät kivasti allekkain (tai ainakaan en keksinyt tähän mitään keinoa).

Vielä syvemmälle! — Ajatuksia opetuksesta ja oppimisesta

Oikeastaan, edellisessä kohdassa ehkä sivusimme jokusen asian siitä, mistä tässä taas kirjoittelen. Kurssia kannattaa, jos vaan mahdollista, sopeuttaa opiskelijoiden tarpeisiin. Kyseessä oli yhdistetty opintojakso kandi- ja maisterivaiheen opiskelijoille, ja uskon, että ainakin maisterivaiheessa on selkeästi joku näkökulma tutkimukseen. Vaikka kurssin tarkoitus olikin olla jonkinmonen johdanto sosiaaliseen mediaan, niin näkökulmia olisi ainakin voinut syventää opiskelijoiden mieltymysten mukaan.

Toisena asiana, oppiminen vie aikaa. Kurssimme opetus oli, että luimme artikkeleita — jotka julkaistiin viikon alussa. Itse, hitaana lukijana, olisin toivonut, että tekstit julkaistaisiin viikkoa aikaisemmin, jolloin sen saisi luettua ilman paniikkia ja painetta ja sitten keskustelu käynnistyisi seuraavalla viikolla.

Viimeisenä seikkana muutama ajatus itseorganisoitumisesta. Eli, uskon, että — varsinkin sosiaalisen median kurssilla — olisi mielekästä sallia opiskelijoiden osallistua oppimisen määrittelyyn. Niin aihepiirin, keinojen kuin myöskin tavoitteiden suhteen. Yllä olen nostanut esille joitain seikkoja, jotka mielestäni vähentävät mahdollisuutta orgaaniseen toimintaan. Opettajan toki pitäisi olla mukana auttamassa ja tukemassa, mutta opiskelijathan kurssilla ovat ensisijaisesti oppimassa uutta.

Tiivistelmiä

Jotta rakas ystäväni ptman ehtisi nauttia tekstin sadosta, on aika koota yhteen ajatuksia. Suomalaiseen tyyliin, pohdin mikä kurssilla, joka juuri loppui oli huonosti. Analyysissä erittelin asioita seuraavien teemojen suhteen:

• Facebook teknisenä alustana ei mielestäni tue keskustelevaa ilmapiiriä tarpeeksi paljon, mikä on huono juttu yhteiskuntatieteissä.
• Verkkokurssissa ei mielestäni ymmärretty tarpeeksi verkkomedian toimintatapoja, vaan jäätiin totuttuun luokkahuoneopetus-tapaan, johon tutustuin jo ala-asteella.
• Edellisen kohdan lisäksi koin, ettei kurssi sopeutunut kovinkaan hyvin opiskelijoiden tarpeisiin tai toiveisiin, vaan se ajettiin läpi kuin vesiputouksessa oltaisiin. Kuitenkin, oma ihmiskäsitykseni perustuu orgaaniseen, ehkä jopa ketterään toimintaan, millaisena vesiputousta ei voi pitää.

Toki tulee ymmärtää, että tämä on vain yksi näkökulma annettuun opetukseen, mutta väitän, että opetuksen heittämisessä verkkoon on vielä paljon oppimista.

Kuten lukijat ovat huomanneet, ei uusia postauksia synny yhtä ahkerasti kuin aiemmin. Kyseessä ei ole ainakaan laadun paranemiseen liittyvä tekijä, mutta aika vain on tiukemmalla kuin aikaisemmin…

Ideoita valitettavasti on sitäkin enemmän — luultavasti palaan pohtimaan edustavuuden ongelmia ja arpomista, koska teema on oikeasti vielä kehityskelpoinen. Toiseksi, minun pitäisi kirjoittaa kokemuksistani Facebookissa järjestetystä kurssista (kyllä, sain 5 op olemalla Facebookissa!) ja luultavasti arvostella jollain tasolla sosiaalisen median opetusta samalla.

Sen lisäksi yhteiskunnassa on tapahtunut vaikka mitä kummia, pitäisi varmaan keskustella Eurovaaleista, briteistä ja uudesta yliopiston laitoksesta, kun hallintoa vähän uudistettiin.

Mmm.. Mutta, se aika. Sinäänsä kirjoitus ei vie kovinkaan paljon aikaa, mutta tekstin rakentaminen jotenkin seurattavaksi kokonaisuudeksi onkin jo toisenlainen prosessi — hajanaisia ajatuksia ei ole kovinkaan helppo seurata.

Ensi viikolla uskon, että pystyn kirjoittamaan pienen blogaamismaratonin ja purkamaan jonoa vanhoista ideoista, sopivasti ennen kesälomia.

Ne, jotka ovat seurailleet elämääni lähemmin, tietävät, että ruotsi, tuo toinen virallisista kielistämme on tuottanut minulle varsin paljon hankaluuksia. Noh, tuottaa se edelleen, oikeastaan sen verran paljon, että on aika suunnitella, kuinka tämän saa hoidettua pois. Nimittäin, halusin tai en — jos ajon joskus maisterinsormuksen saada, niin ruotsia on osattava.

Kamrat Jouni ehdotti, että ratkaisuna voisi olla hänen sanoin svenskatalande tytsy. Tämä tyttö sitten opettaisi asiat minulle käytännönläheisesti. Tai, viimeistään vierailu vanhempian luona saisi minut opiskelemaan ruotsia. Itse varioin ideaa siten, että tyttö voisi olla myös suomenkielinen — mutta, kun hän menisi ruotsinkurssille, niin oppisin sitäkin kautta ruotsia — varsinkin jos hän olisi yhtä epätoivoinen kuin minä.

Mutta, ehkä aikaisemmat kokemukset tässä blogissa ovat opettaneet minulle, että tytöt eivät ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin. Eli, suunnitelmat ruotsia puhuvista tytöistä jätettäköön toistaiseksi tähän. Sen sijaan pitää varmaan tehdä jotain, mitä en ole pitkään aikaan yliopistossa oikeasti tehnyt. Istua alas, tehdä harjoitustehtäviä ja opiskella, kuin olisin lukiossa jälleen.

Noh, ehkä tämä riittää Operaatio Ruotsista tähän mennessä. Tulen raportoimaan edistymisestä blogissa, koska toivon julkisen paineen oikeasti pakottavan minua tekemään jotain tämän eteen. Jos luet tekstiä, ja olet viaton fuksi — tai pian tuleva viaton fuksi — opiskele ruotsia niin pian kuin se on mahdollista. Nimittäin, tälläisenä vanhana setänä se sattuu.