Lukija on varmasti huomannut, että olen pohtinut teorioiden luonnetta aikaisemmin. Minua häiritsi, kuinka omassa tieteessäni, tai ainakin sen oppikirjoissa, teoriat tuntuvat aina olevan epäteoreettisia, eli niillä harvoin pystytään selittämään mitään — mutta keskitytään käsien heiluttamisen jaloon taitoon. Olen pohtinut ja miettinyt sitä, mikä on pielessä, mutta en ole keksinyt mitään kunnollista selitystä.

Kuitenkin, pienet asiatkin auttavat omien käsitteiden muutoksia. Kävin tuttavani, Elina Ollilan, väitöstilaisuudessa kuuntelemassa miten innovatiivisia mobiilipelejä voisi tehdä. Elina joutui kahden vastaväittelijän, professori Frans Mäyrän sekä tohtori Tony Mannisen., puristukseen. Ensiksi puhuttiin työn laajuudesta ja näkökulmasta, mikä tuntui minusta vähän oudolta, mutta ehkä se on tieteen tekemistä-

Kuitenkin seuraavaksi päädyttiin puhumaan teorioista. Sivuhuomautuksena voisi tässä kohtaa mainita, että Elinan työ on käytännöllistä tiedettä (practical science), mikä on syytä pitää mielessä, koska palaamme tähän seikkaan myöhemmin. Teorioissa näet ongelmana oli, kuten itselläni kaikissa valtiotieteelliselle tekemissäni töissä, teoreettisen kehikon heikkous. Mutta mitä tämä abstrakti teoreettinen kehikko sitten tarkoittaa todellisuudessa? Professori Mäyrä puhui teoriasta ennakko-oletuksien auki kirjoittamisena. Eli omien taustojensa selvittämisenä.

Tämä pieni ajatus, en edes muista kuinka koherantisti se esitettiin, sai minut naurahtamaan. Olen opiskellut valtiotiedettä jo kolme vuotta, mutta silti olen pitäytynyt luonnontieteellisessä määritelmässä teoriasta selittävänä asiana, eli teorialla pyritään selittämään jotain. Kuitenkin, jos teorioilla tarkoitetaankin ennakko-oletuksien esittämistä ja niiden tiettyä perustelua, niin teorian luonne on hyvin erilainen kuin olen ymmärtänyt. Todellisuudessa teoriat ovat jotain tältä väliltä, koska onhan määritelmilläkin selitysvoimaa — esimerkiksi jos puhun Habermanssilaisesta teoriasta keskustelutilasta, niin luultavasti haluan selittää tämän käsitteen, teorian, kautta jotain.

Teoria voidaan siis nähdä jonkun käsityksenä, epätieteellisemmin mielipiteenä, jostain asiasta. Elinan tapauksessa voitiin puhua teoriasta peleistä, eli määritelmästä sille, mikä on peli. Professori Mäyrä myös huomautti, että käytännöllisessä tutkimuksessa usein sivuutetaan teoreettinen keskustelu, tai ainakin sitä käydään vähemmän kuin olisi tarpeen. Varsin tuttu ongelma myös minulle, mutta kuten Mäyrä huomauttikin: tulevat väittelijäsukupolvet voisivat, mahdollisesti, oppia teorian ja käytännön vuoropuhelusta jotain. Eli, varmaan hänkin on törmännyt useaan tapaukseen, joissa vuoropuhelu on ollut heikompaa. Pitää miettiä tätä jokaisessa työssä, jonka tekee tästä lähtien.

Tässä tekstissä paneuduttiin teoriaan teoriasta, eli kysymykseen siitä, mikä on teoria. Päädyttiin, että epäluonnontieteellisissä aineissa teoriat ovat epämääräisempiä kuin mihin luonnontieteilijä on tottunut. Käsitemääritykset voidaan nähdä teorioina ja teorioiden kanssa voikin keskustella. Kyseenalaistaa määritelmää ja tulkita tuloksia näiden teorioiden kautta. Toisaalta, ehkä analogia luonnonteiteelliseen tekstiin selkeyttäisi ajatusta minulle: ensiksi esitetään relevantit teoriat, tämän jälkeen tehdään mittaukset ja tarkastellaan mittauksia teorian valossa (tai teoriaa mittauksen valossa). Muistetaan seuraavissa tieteellisissä töissä.

Lopuksi tekijä haluaisi onnitella ja kiittää Elina Ollilaa ja hänen tukijoukkojaan hienosta saavutuksesta!

Eräs asia, joka minua on häirinnyt valtiotieteellisessä tiedekunnassa, on oppiaineksen luonne. Jotenkin en osaa eristää sieltä teorioita, joiden päälle tiede rakentuisi. Sen sijaan koen opiskelevani näkökulmia ja tulkintoja tilanteista, mutten varsinaisesti teorioita sellaisenaan. Hyvä esimerkki on useamman kerran kuulemani teoria että puolueet lähestyvät mediaaniäänestäjää. Paljastuikin, että tällä teorialla on kehittäjä, Downs. Ja brittiläisessä keskustelussa tähän ilmiöön viitataankin termillä Downsian party. Ja kuten arvata saattaa, tämän teorian ympärillä on varsin runsaasti tutkimusta.

Varmaan tässä teoreettomuudessa on kyse taustasta, ympäristöstä ja lähestymistavasta. Minusta opintoni tuntuvat aika usein olevan käsien heiluttelua, mikä siis ei ole hyvä asia. Jotenkin se kova sisältö on syrjässä ja mielummin keskustellaan esimerkiksi historiallisesta kehikosta tai käsitteiden määritelmistä. Ymmärrän kyllä tämän keskustelun merkityksen. Tarkoitus on avata hankalia käsitteitä ja tätä kautta varmaan tuoda tieteellisyyttä aihepiirin käsittelyyn. Oli sen rooli mikä tahansa, en ole koskaan oppinut nauttimaan siitä. Varmaan ilmeistä onkin, etten olisi koskaan valtiotieteelliseen tiedekuntaan päässyt — mutta onnekseni olen saanut mahdollisuuden yrittää elää keskustakampuksella.

On huvittavaa, että sama kysymys jota olen miettinyt ensimmäisestä syksystä on vielä kolmannen vuoden syksynä ratkaisematta. Olenko sopiva yhteiskuntatieteilijäksi vai onko paikkani jossain muualla? Oikeastaan olen vastannut tähänkin kysymykseen aikaisemmin, mutta onko vastaus oikein hyvä. Kohtaamani ihmiset kuitenkin ihmettelevät aina valintaani, kuten eräs tuttuni muotoili sen minulle:

no et sä mikään tavallinen valtiotieteilijä ainakaan oo

On kiintoisaa etten oikein tunnu sopivan ihmisten mielikuvaan valtiotietelijästä. Olen jollain tavalla erilainen, mutta osaako joku täsmällisesti osoittaa miksi näin on. Kuitenkin olettakaamme etten ole tavallinen valtiotieteilijä. Tällöin on olemassa joku poikkeama, johon ehkä pitäisi koittaa sopeutua. Tai sitten tapella sitä vastaan, väittää että olen yhtä hyvä yhteiskuntatietelijä kuin muutkin. En tiedä, onko kamppailu tuulimyllyjä vastaan viisasta. Tuulimyllyt, konventiot, tulevat pysymään paikallaan aina. Ehkäpä tuulimyllyjä ei edes ole, vaan havainnoija tarvitsisi uudet silmälasit nähdäkseen minkälainen maailma todellisuudessa on. Optikon aikaa siis tilaamaan?

Tänään lukiessani valtalehti Helsingin Sanomien verkkoliitettä, havaitsin että Tammi aloittaa yhteiskunnallisen keskustelun julkaisuissaan. Henkiin herätetiin Huutomerkki-sarja, jota on viimeksi julkaistu 60- ja 70-luvuilla, politiikan kulta-aikana.

Yksittäisestä tapauksesta ei saisi vetää liikaa johtopäätöksiä, mutta nostetaan esille poikkeuksellinen valtionhallinnon toimenpide: kysyä kansalaismielipidettä jostain aiheesta ja vielä erityisesti nuorilta. Ulko- ja turvallisuuspoliittiseen nuorten ryhmään on valittu jopa epäaktiivipoliittisia henkilöitä, joka minua ainakin yllättää varsin paljon.

Sivuhuomautuksena: siinä olisi hyvä kvali-tutkimuksen aineistopohja, luodata heidän mielipiteitään ja päätellä tästä jotain. Ryhmä siis keskustelee Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikasta ja varmaan sieltä joku selvityskin kupsahtaa ulos äärellisessä ajassa.

Toisaalta samaan aikaan tietyillä puolueilla on hankaluuksia nuorten kannattajien suhteen. Tämä ei ole yllättävää, koska puoluejärjestelmämmehän on melkeinpä 100 vuotta vanha. Uudistuksia kaivataan, ja ehkä niitä on jopa tulossa. Hitaasti mutta varmasti suuret vanhat uudelleenpositioivat itsensä ja viilaavat keulakuvaansa. Yritystä siis on, ainakin näennäisesti.

Mikä tässä on muuttunut, vielä hetki sitten panikoitiin legitimiteettikriisiä, johon vastattiin nopeilla ohjelmilla. Ehkä liioittelen, luultavasti niin teen – mutta pieni toive pilkahtaa sisälläni.