Tänään juhlistettiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhlia myös meidän rivijäsenten keskuudessa: ylioppilaskunta kaikessa suopeudessaan kustansi kaikille UniCafessa lounastaneille kupin kahvia sekä omenapiirakan palan.

Huomasin kuitenkin erään melko yllättävän seikan: kahvi ja omenapiirrakka tarjoiltiin paperisilta astioilta vaikka uskoisin että UniCafella olisi posliiniastiastoakin tälläisiin tarpeisiin. Ottaen huomioon että eräs ylioppilaskunnan toimintaa ohjaava arvo ympäristövastuu; vaikkakin selostuksessa puhutaan päästövähennyksistä itse kokisin myös jätteen vähentämisen tavoitteelliseksi asiaksi.

Mutta, sitten enemmän normaaleihin asioihin – eli siihen kuinka pieni maailma onkaan. Tapasin lounaallani opiskelijakolleegan humanistisesta tiedekunnasta — jonka kanssa olimme käyneet ala-asteella yhdessä silloin kun olimme pieniä, vieläpä samalla luokalla. Hän oli suuri tokaluokkalainen ja itse olin ensimmäisellä luokalla opiskelemassa lukemaan; meillä siis oli yhdistettyjä luokkarakenteita käytössä pienimmille opiskelijoille. Hän muisteli ruokalassa lyhyesti kuinka oli käynyt syntymäpäivilläni kun täytin kahdeksan, itse en toki muista mitään.

Pienen angiina-kuumeilun jälkeen palailen hitaasti mutta varmasti terveiden ihmisten kirjaan. Terveydenhoidossa minulle kirjoitettiin sairaslomaa vielä muutamalle päivälle siltä varalta että tarvitsisin.

Lapun saatuani mietin onko minulla oikeasti varaa sellaiseen lomaan: eräs läsnäolopakollinen kurssikin sattuisi siihen ja poissaoloni sillä kurssilla olivat jo täyttyneet. Muutenkin tuntuisi tyhmältä olla poissa luennoilta kun ne ovat vaan kaksituntisia uurastuksia kerrallaan — ei siis mitään kovinkaan rankkaa.

Eli, sairasloman sijasta istun nytkin yliopistolla odottamassa luennon alkua. Huvittavaa kuinka erilainen käytös minulla on töissä ja opiskelussa. Nimittäin, jos kyseessä olisi pelkästän työpaikan poissaolo olisin varmasti poissa määrätyt päivät; lukisin kotoa sähköpostit ja tekisin muita kevyitä asioita kyllä mutten varmaan vaivautuisi fyysisesti paikalle. Yliopistolla ei ole mahdollisuutta; ainoa työ mitä teen on ilmestyä fyysisesti paikalle ja pysyä hereillä en sitä jätä tekemättä.

Toisaalta kyse on myös tietyistä normeista. Työelämässä on hyväksyttävää sairastua ja olla poissa — poissaoloilmoitukseeni kuittaukseksi tuli vain kehoituksia parantua pian ja muistaa levätä. Aikataulut pettää käsiin, mutta ei sille voi mitään; kurotaan kiinni niin nopeasti kun saadaa.

Sen sijaan opiskelijamaailmassa minua painaa tietynlainen normi olla läsnä vaikkei se kunto ihan loistava olisikaan; luennot kun on sitä opetusta eikä sieltä poissaoloa suvaita. Toisaalta taas ei ole omaa “pomoa” jolle voisi ilmoittaa sairaudestaan: on joukko luennoitsijoita joiden mieliä ei tahdo pahoittaa.

Ehkä ajatusmaailmani on rikki, kuten tavallista. Kuitenkin väitän ettei opiskelijoilla ole sellaista yleellisyyttä kuin sairausloma — mitä mieltä te olette?

Kuten lukija ehkä tietää, yhteiskuntatieteellinen tutkimus jaetaan usein laadulliseen ja määrälliseen puolikkaaseen. Oikeastaan tämä tutkimusmenetelmien jako ei ole kattava eikä edes oikein toimiva ja luo turhaa dikotomiaa näiden välille. Ehkä tutkimusasetelmista myöhemmin lisää kun saan luettua tarpeeksi materiaalia — kandidaatin seminaarin yleisessä osassa esiintyi ihan mielenkiintoinen luokittelu jossa pitäisi tunkeutua syvälle.

Mutta, nyt on siis minulla käynnissä kandidaatin seminaari. Ihmiset esittelevät siellä ensimmäisiä luonnoksiaan ja saavat niistä palautetta, jonka avulla he voivat tarkentaa myöhempää kandidaatin työtä. Tänään esiteltiin raskaasti määrällisiä menetelmiä soveltavaa työtä; faktoripisteitä ja regressioanalyysi olivat tärkeimmät menetelmät joiden avulla työtä perusteltiin. Tapasin työn tekijän sattumalta matkallani yliopistolle ja keskustelimme siitä minkälainen hänen työnsä oli. Nostimme esille valitettavan näkökulman ettei yhteiskuntatieteissä ehkä opita tarpeeksi määrällisten menetelmien ymmärrystä, joka sitten tietysti nousee esille tiettynä rampuutena.

Mutta, henkilö siis esitteli työnsä jonka jälkeen alkoi keskustelu. Varsin nopeasti nousi esille kritiikkiä työn tekijän esitysasuun ja sen tietynlaiseen formaaliuteen. Tai oikeastaan siihen, ettei menetelmiä ole selostettu kovinkaan paljon auki. Oman näkökantani mukaan menetelmiä ei tule työssä esittää liialti, vaan ennemminkin tulee odottaa lukijoilta tietty lähtötaso — niin laadullisten kuin määrällisten menetelmien ollessa kyseessä. Kuitenkin keskustelussa oli selvästi toinen näkökulma joka toivoi että menetelmiä selostettaisiin tarkemmin.

Tämä oikeastaan johtaa mielestäni kiintoisampaan kysymykseen: kuinka paljon voi olettaa lukijoiden tuntevat aihepiiriä? Tähän tietysti vaikuttaa julkaistava media: jos työni julkaistaan esimerkiksi lehdessä Information Polity jotain, minun tulee saada olettaa lukijalta enemmän kuin jos julkaisen sen Politiikka-lehdessä. Edelleen väitän että tutkimusmenetelmistä, varsinkin näin perustavanlaatuisista, tulisi olla kaikilla perusymmärrys tai tieto mistä lisää tietoa voi saada.

Tämän kertainen metodologia-velhojen taistelu päättyi kirjoittajan eduksi, kun auktoriteetti totesi että työssä on jo nyt selitetty auki enemmän kuin mitä oikeassa tieteellisessä julkaisussa tehtäisiin.