Tänään olisi mahdollisuus käydä taas uurnilla, tällä kertaa Euroopan unionin kunniaksi. Kuitenkin minulla, kuten varmasti monella muullakin, on hankaluuksia edustajien tai edes puolueiden valinnassa. Noh, avataas tätä ajattelua hitusen verran tässä.

Ensiksi voisimme keskustella toissijaisten vaalien (secondary elections) käsitteestä. Toissijaisilla vaaleilla kuvataan vaaleja, jotka eivät ole niin merkittäviä kansalaisille kuin ensisijaiset vaalit. Esimerkiksi kunnallisvaaleja voisi pitää asiakysymystensä osalta ensisijaisempina kuin eduskuntavaaleja, vaikkei se tältä näytäkään kun katsotaan äänestysprosentteja. Tämä sivukommentti sen takia, että politiikan tutkijana haluan tuoda joitain termejä esille tässä blogissa.

Sitten varsinaiseen syyhyn, miksi en ole äänestämässä. Normaalisti ennen vaaleja on joku selvä kiistakysymys jonka ympärille puolueet asettuvat. Esimerkiksi työllisyys, palkkataso tai koulutuskysymykset voivat muodostua poliittisen keskustelun aihepiireiksi. Vihreät viime vaaleissa muistaakseni puhuivat siitä, että kaupunkiin pitää saada lisää leikkitilaa — merkittäviä kysymyksiä, joissa minulla on selkeä näkökanta. Toinen hyvä puoli on, että media tuo esille näitä näkökantoja hyvin voimakkaasti, tehden kustannuksen (peliteoreettisessa mielessä) informaation hankinnasta varsin pieneksi.

Näissä vaaleissa on ole huomannut keskustelua tietyistä asiakysymyksistä — kuten vaikka siitä, miten talouskriisi tulisi ratkaista tai kuinka unionin laajenemisen haasteita pitäisi ratkoa. En edes tiedä kunnolla, kuinka puolueet sijoittuvat Euroopan parlamentin puoluejärjestelmään, joten edes sieltä ei tule kovinkaan paljon apua ehdokkaan valitsemisessa.

Sen sijaan mainosten teemat tuntuvat olevan kansainvälisyyden korostamisessa ja hymyilevissä kasvoissa. Spotifyssä Ukko Metsola on kysynyt kummassa pitäisi olla suuremmat prosentit, Koskenkorvassa vai Euroopan parlamentin vaaleissa. Ja mediassa ei mielestäni ole ollut kovinkaan voimakkaasti esillä merkittävät kiistakysymykset, jotka vaikuttavat tässä vaaleissa — ehkä olen onnistunut uutisseuraamisessa ja televisiottomuudessani huomaamaan jotain merkittävää, mutta tältä se nyt tuntuu. Havainnot ovat samankaltaisia kuin Teija Tillikaisella viisi vuotta sitten.

Mitä voisi muuttaa? Muutama ajatus siitä, mitä voisi tapahtua viiden vuoden päästä…

• Puolueet voisivat mainostaa myös eurooppalaisen isäpuolueidensa nimiä, niin että ne tulisivat vähitellen kansalle tutuksi
• Vaaleissa media voisi muodostaa muutaman keskeisen ristiriitaulottuvuuden, joille puolueiden olisi pakko sijoittautua ja perustella asemansa — ihan kuten kunnallis- ja eduskuntavaaleissakin tapahtuu
• Kustannukset poliittisen tilanteen hahmoittamisesta pitäisi saada alemmaksi nykyisestä, esimerkiksi siten että hymyilevien kasvojen ja Koskenkorvan sijasta keskityttäisiin asiakysymyksiin

Sitten aika kieltää muutama näkökanta, jotka kuitenkin nostetaan esille. Tunnen Euroopan unionin päätöksentekomekanismit vähintäänkin keskiarvoisesti, voisin jopa väittää, että hyvin. Tiedän, että kansan äänelle, eri parlamentille on pyritty siirtämään yhä enemmän valtaresursseja, näin muodostaen paremman legimitaation. Tiedän myös, että Euroopan unionissa tehdään paljon merkittäviä päätöksiä — esimerkiksi roaming-maksujen alentaminen — jotka vaikuttavat minunkin elämään. Parlamentilla on komission kanssa yhdessä merkitystä melkeinpä kaikkeen. Ja tänään ei sada, ainakaan Helsingissä — ja olen kulkemassa äänestyspaikkani ohi, kun menen junalle.

Sitten muutama ajatus Euroopan parlamentin roolista, kuten sen näen. En koe, että valittujen edustajien, meppien, tarkoitus on edustaa Suomea siellä. Suomen virallista kantaa edustaa jo ministerineuvoston kokouksissa olevat ministerimme. Sen sijaan toivoisin, että he edustaisivat meitä, kansalaisia, ja toimisivat siis vastavoimana muille toimijoille Euroopan unionissa. En siis kaipaa sinne kansainvälistä, osaavaa tai muutoin ansioitunutta henkilöä, vaan tarvitsen sinne yksilön, joka (tai puoluedemokratioissa: jonka puolue) ajattelee tarpeeksi monessa asiassa samoin kuin minä.

Ehkä noin 400 sanaa riittää Euroopan unionista, mutta mainitsin tuolla alussa toissijaiset vaalit käsitteenä. Heitämpä tässä lopuksi ilmaan hypoteesin: jos vaalit koetaan toissijaisiksi, niin vaalikampanjoinnissa keskitytään vähemmän asiakysymyksiin ja vedetään enemmän leikkisäksi. Ja kansa huomaa sen, ettei merkittäviin kysymyksiin keskitytä — ja tätä kautta äänestysprosentti laskee. Ja mielestäni on oikein, että se laskee: se osoittaa, ettei kansa ole tyhmä.

Sain mailiini kutsun tulla ehdottamaan vuoden opiskelijaa.Mielenkiinnosta päädyin katsomaan sivua, ehkäpä jopa pohtien erästä päärakennuksen mielessä majailevaa poikkitieteilijää. Noh, nopeasti huomasin mikä oli juoni kaiken takana, vuoden opiskelijaa etsittiin vain neljältä alalta:

• tekniikka
• kaupallinen
• it-ala
• juridiikka

Kuten useimmat keskustakampukselaiset, kaveri ei sopinut tähän profiiliin – vaikka opiskeleekin matematiikkaa varsin paljon. Jälleen kerran pettyneenä huomasin ettei tämä ole paikka meitä, humanoideja, varten. Ehkei maailma olekaan. Ehkäpä kaikki hyödylliset asiat tehdään tekniikan tai juridiikan alalla vahvalla markkinointiosaamisella?

Jälleen kerran organisaatio uudistuu yliopistossakin, kuten Helsingin Sanomat kertoikin. Mikäköhän tuossakin on taustalla, ettei vaan olisi valtion tuottavuusohjelma joka peloittelee yliopistojakin toimimaan ennenkuin niihin puututaan. Olisi kiva tietää mistä päätös viiden miljoonan vuosibudjetista ja kymmenen professuurin vähimmäisvaatimuksesta oikein tulee — mutta kyseessä taitaa olla taikalukuja.

Noh, valtiotieteellisessä tiedekunnassakin aiheeseen valpastuttiin ja nostettiin kaksi erilaista keinoa ratkaista haasteet joita valtiovalta ylemmät tahot asettavat:

• laitokseton malli jossa tiedekunta ottaa taloudellisen (sekä oletettavasti jossain määrin hallinnollisen) vastuun ja jakautuu osastoihin jotka toimisivat opetuksen kanssa
• useamman suurlaitoksen malli tiedekunnan sisällä eli laitoksien yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi

Tietenkin suurlaitoksia koskevia malleja on useampia, keskeistä lienee tarve erotella politiikkatieteitä ja sosiaalitieteitä toisistaan kansantaloustieteen pysyessä varsin rauhallisena. Nimistöä voisi vielä miettiä, työnimenä eräälle kokoonpanolle olisi “modernien yhteiskuntien ongelmat” mutta sinäänsä kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon että tässä mallissa kehitysmaatutkimus ei toki kuulisi tähän luokkaan vaan seksikkäämpään “globaalitutkimuseen ja yhteiskunnallisten muutosprosessien” yhteisöön. Eli, voidaanko teennäisellä laitosjaolla koskaan tarrata oikeisiin tutkimuskysymyksiin — varsinkin jos (kun) laitosten väliset rajaviivat ovat yleensä melko kovia ja ikäviä.

Muutokset tietenkin ovat ikäviä, joten koitetaan etsiä jotain positiivistakin niistä. Ensinnäkin politiikan tutkimus ja hallinnon tutkimus pysyisivät useamman laitoksen mallissa yhdessä. Tässä on synenergiaetuja saatavilla koska hallintohan on hyvin politisoitunutta; oma kandidaatintyönikin varmaan vääntyy enemmän hallinnon tutkimukseksi joka lähti politiikan tutkimuksen kysymysasettelusta. Toisaalta viestinnän laitos tulisi kolmanneksi pyöräksi, mikä tietenkin houkuttaa: viestinnän laitoksella on orastavaa internet-tutkimusta ja -opetusta jota toivoisin meidän laitokselle.

Mitä tulee laitoksettomaan malliin, niin minulla ei ole mitään sitäkään vastaan kunhan jutut pidetään kauniina eikä sisäinen politiikka iske liikaa yksiköiden toimintaan. Mutta, valtio-opin laitoksen virallinen linja ehkä kuvaa todellisuutta paremmin:

Nykyisen tiedon varassa laitoksemme linjaus on, että laitoksettomassa tiedekunnassa laitoksemme raunioilta syntyisi yksi oppiainepohjainen hallinnollinen kokonaisuus.

Tätä linjausta on vastustanut hallinnon- ja organisaationtutkimuksen linjan väki joka haluaisi omaksi oppiaineeksi. Takana lienee erilaiset rahoituskysymykset joista tälläinen riviopiskelija kuulee vain epämääräisiä keskusteluja. Kuten kommentti antaa viitteitä, laitoksemme ilmapiiri lienee varsin tulehtunut tällä hetkellä juuri linjajaon aiheuttamista ongelmista. Mutta ehkä näihin sitten myöhemmin blogissa.

Toki kysymyksiä uudistuksen tarpeellisuudesta herää esille aina. Saavutetaanko isommilla yksiköillä parempaa opetusta, tutkimusta tai yhteiskunnallista vaikuttavuutta? Kaivaessani tietoa aiheesta törmäsin seuraavaan kuvaan joka selittääkin kaiken mitä opiskelijan tulee aiheesta tietää. Selkeää on siis että muutokseen on ryhdyttävä, varsinkin kun suunta ja keinot ovat selkeät. Kyllä tälläiset uudistukset, jotka eivät heikennä miehistön moreemia — ovat aina hyväksi!

Muuten, onko kenelläkään tutkimusta siitä että kuntaliitokset olisivat oikeasti tehoastaneet kuntien toimintaa tai tuoneet säästöjä? Näistä saa vinkata vapaasti, nimittäin lukemani Olsen & Brunsson (toim, 1993) teos The Reforming Organization ehdottaa että joskus uudistuksia tehdään vain uudistusten takia. Kiintoisa havainto sinäänsä.