Kuten monet muutkin, suuntasin tänään sateisessa Helsingissä vaalipaikalle. Kuitenkin tuntui siltä ettei pitäisi äänestää tänä vuonna: olen onnistunut jättämään aluepolitiikan kuuntelun vähemmälle ja esimerkiksi en pysty sanomaan varmasti mitä eri puolueet miettivät graffiti-asiasta tai nuorisotiloista.

Ehkä olen tietyllä tavalla media-tyhjiössä niin huvittavalta kun se tuntuukin internetin kanssa; kuulin toki että Helsingin Sanomat järjestää vaaliväittelyjä. Tiesin että puoluejohtajat ovat olleet televisiossa. Olen myös seurannut yksittäisiä tapahtumia, mutta kokonaiskuva jäi hankkimatta: vierailu Kolmen sepän patsaalle olisi ollut hyödyllinen.

Noh, astelin saliin ja sain äänestyslipun. Astelin sisälle äänestyskomeroon ja katsoin seinälle: vaalinumerolistassa ei ollut kuvia! Koska nimimuistini on heikko ja numeroa en ollut painanut mieleen jouduin jonkin aikaa pohtimaan ketä nyt todella halusin äänestää. Sain numeron raapustettua lappuun ja lapun palautettua.

Lukiessani Helsingin Sanomien verkkolehteä silmiini osui kiintoisa näkemys kuntaliitoksista: Jukka Vahti kirjoittaa otsikolla “Isot kuntaliitokset ravistelevat poliittisia voimasuhteita“. Vaikka joskus sanoinkin pitäväni taukoa kuntaliitoksista, niin on ehkä aika palata vähän taaksepäin omassa historiassani; kohtaan mikä oikeastaan loppujen lopuksi sai minut valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Tiivistin ajatuksiani yhdessä kappaleessa varsin hyvin:

Tutkimuksen perusteella suurimmalla kunnalla tulee olemaan ylivoima valtuustossa, kun kuntia yhdistyy. Tämä ei ole yllättävä tulos. Kuitenkin nykyinen vaalijärjestelmä vahvistaa tätä ilmiötä, mikä näkyy suuremman osapuolen liitosvoitosta ja pienemmän osapuolen liitostapppiosta. Jos keskuksen poliittinen painoarvo vahvistuu, toteutetaanko palvelurakenteen kehittämistoimet keskittämällä kaikki palvelut suurimpaan kuntakeskukseen syrjäalueiden kustannuksella?

Mietin nyt, pitäisikö minun palata tähän aiheeseen; kysymykset ovat edelleen mielenkiintoisia. Toisaalta, ehkä pitäisi päästää irti tästä ja antaa muiden miettiä mitä tästä aihepiiristä voisi tehdä.

Iso-Britaniassa tapahtuu virkakielessä: on muodostettu lista epäsanoista joita hallinnon ei pitäisi käyttää. Eräs näistä sanoista oli asiakas tai osakas kun puhutaan pavelun käyttäjistä, mikä onkin toivottavaa. Eräs julkishallinnon organisaatio toteaa:

[Palvelun] tavoitteena on, että asiakkaat saavat monipuolisia elämyksiä, viihtyvät ja tuntevat olonsa turvalliseksi [palvelussa].

mikä ainakin minussa nostattaa pienen puistatuksen; etäisyyden palvelun tarjoajan ja meidän tavallisten käyttäjien välille. Mutta, ehkäpä tilanne on tarkoitettu näin, nimittäin kieli on aina vallan käyttöä. Toverini humanisti suostutteli minua kielen ja kontekstin luennoille, joihin osallistuin vaikken tenttinytkään js sielläkin pohdittiin virkakielen erikoista asemaa.

Olen koittanut lukea Euroopan unionin perustuslakiluonnosta ja taisin päästä puoleen väliin. Toki voidaan sanoa ettei sellaista pumaskaa ole tarkoitettu luettavaksi, mutta näitä ongelmia on muissakin teksteissä. Kuuluisa, ja poliittisesti ajankohtainen, säädöshän sanoo:

Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Hankalaksi menee miten tuota pitäisi lukea, mutta onneksi lainoppijoillakin on tiettyjä hankaluuksia tuon fraasin kanssa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuskin kovasti yrittää auttaa virkakielen kanssa, niin ehkei muutosta oe tulossa kovinkaan pian, kuten eräs tutkimusraportti asiaa selvittää.

Vaikka itse tykkäänkin hypesanoista, kuten web2.0 tai sosiaalinen media, niin kannatan fraasimaisten ilmaisujen käyttämisen kieltämisestä myös Suomessa. Tämä ihan sen takia että valitettavan usein miettii ymmärtääkö termien käyttäjä itsekään imaisujaan. Mieleeni palaa eräs keskustelu sosiaalisesta mediasta jossa sosiaalisuutta ei ollut lähimaillakaan.