Mitä on ideologia? Jouduin pohtimaan kysymystä tänään ja koska tulokset sivuavat varsin kiintoisasti itsensä tieteen luonnetta, on niistä ehkä syytä kirjoittaa muutama sana ylös.

Havaitaan ensiksi, että ideologia on Marxin mukaan hallitsevan luokan vallankäytönn väline. Lievennettynä määritelmän on esittänyt Mannhein, joka väittää ideologian olevan ajatusjärjestelmiä, jotka edustavat tietyn yhteiskuntaluokan etuja ja intressejä. On syytä huomata, että ideologiat ovat aina luokkakohtaisia, suljettuja ja vääristyneitä kuvia yhteiskunnasta.

Tavallisesti ideologia koostuu kolmesta pääosasta:

• Mikä on yhteiskunnan tilanne nyt?
• Minkälaisen yhteiskunnan haluamme saavuttaa?
• Miten saavutamme edellisen kohdan yhteiskunnan?

Pohtimalla kysymysten luonnetta tarkemmin, voimme esittää että ideologia koostuu tieteestä, etiikasta ja politiikasta.

Yllättävää, mutta varsin selvää kun sitä pohtii on se, että jokaisella ideologialla on oma maailmankatsomuksensa, jota myös tieteen nimellä voidaan kutsua. Tiedehän nimenomaan pyrkii vastaamaan ensisijaisesti kysymykseen miten maailma toimii.

Tarkempi tieteen analyssointi mahdollistaa pääsyn kolmeen syvällisempään rakenteeseen;

• ontologiaan, eli kysymykseen siitä mitä on olemassa
• epistemologiaan, eli kysymykseen siitä mitä voidaan tietää
• metodologiaan, eli kysymykseen miten voimme tietomme saavuttaa

Oikeastaan en tiedä mistä oma ontologiani on peräisin, tai epistemologia. Ne taitavat olla istutettu minuun jo lapsena, silloin kun en vielä miettinyt “miksi”-kysymyksiä. Valtio-opillisemmin: minut on jo lapsena sosiaalistettu tiettyyn ideologiaan. Sosialisointi on ollut niin onnistunutta, etten edes tiedä tulleeni sosialisoiduksi.

Voinko tällä perustelulla yleistää tämän muihinkin; yliopisto-opetuskin noudattaa ideologiaa jota se ei kuitenkaan tiedosta tunnustavansa. Harvempi opettaja kehuu diktatuureja, vaan toteaa että polyarkia olisi parempi (en käytä termiä demokratia sen epämääräisyyden takia). Tämä on jonkin sortin ideologia, koska se sisältää käsityksen siitä minkälainen maailman tulisi olla. Aristoteles onkin Politiikka-teoksessaan kuulema todennut että tiede on aina tehty jotakin käsitystä varten.

Kuin ovelana aasinsiltana, päästään nyt toiseen väitteeseen. Aiemmin pyrin todistamaan että jokaisessa tieteessä on ideologioita. Toisaalta voidaan myös perustellusti väittää että tiede on ideologia. Sekä Marx että Mannheim esittivät, että ideologia on tietyn yhteiskuntaluokan etuja palveleva järjestelmä.

Jos nykyisin tulee saavuttaa jotain, esimerkiksi säästöjä opetusviraston toimialalla – on helppo todeta tieteelliseen tutkimukseen jonka mukaan Helsingin kaupungin oppilasmäärät ovat laskemassa jolloin kouluja tulee lakkauttaa. Tietenkin esimerkilläni ei ole mitään suhdetta todelliseen elämään, mutta kuten se vakuuttaa että tiede on vallankäytön väline.

Jos tunnustamme tämän todeksi tulisi jokaisen meistä hetken aikaa pohtia, mihin omia tutkimustuloksiaan voidaan mahdollisesti käyttää.

Äiti peittelee lastaan iltaisella ja huomaa lapsen näyttävän kovin mietteliäältä.
“Mitäs mietit?” äiti kysyy pörrötellessään pojan tukkaa.
Poika vastaa: “Äiti, miks maailmassa soditaan?”
Äiti huokaisee syvään ja raskaasti…

Kysymys on valitettavan epätriviaali, mutta kuuluu silti yhteiskuntatieteiden – tarkemmin maailmanpolitiikan pääongelmiin. Kuten tieteessämme aina, ei vastausta tähänkään ole saatavissa niin että se todella toimisi. On vain teorioita, ajatuksia ja pohdintoja.

Hakovirta (2002, s. 212) esittää Waltzia mukaillen (kyllä, paha sekundäärinen lähde) viisi erilaista selityssyytä konfliktien – pahimmassa tapauksissa sotien syntyyn;

• yksilöt
• yhteiskunta
• valtio, mukaanlukien sekä valtiollisen järjestyksen että ulkopoliittisen toiminnan
• ylikansalliset poliittiset järjestelmät
• konfliktien omadynamiikka

Mutta, mutta… Eihän tuo luettelo meitä kovinkaan pitkälle. Tutustutaan vähän tarkemmin joihinkin kiintoisiin teorioihin.

Demokraattisen rauhan teorian mukaan demokraattiset valtiot eivät sodi. Syy on niinkin triviaali, kuin että demokraattisessa valtiossa kansa ei tahdo sotia – ainakaan yhteiskuntateoreetikkojen mielestä. Teorian pienenä epäkohtana voisi olla nykyinen Yhdysvaltojen politiikka – mutta ovela tutkija sivuuttaa tapauksen vetoamalla tuomioistuimen ylipolitikoitumiseen.

Toisaalta erään näkökulman mukaan ihminen on luontaisesti agressiivinen. Johtuen tästä, sodat ovat välttämättömiä ja johtuvat vain ihmisluonteen olemuksesta. Aiemmin puhuin suurista teoriasuunnista, tunnistanet varmasti että kyseessä on realistisen koulukunnan tyylin teorian taustalta.

Ehkä masentavin mahdollinen teoria on kuitenkin pahan kierteenä ymmärrettävä kulku: Kun valtio A ja valtio B kiistelevät asioista, on sillä tapana loiskua yli yhdestä asiasta toiselle. Kun esimerkiksi A valmistautuu tekemään jotain, B joutuu välttämättä oman turvallisuudensa nimissä tekemään samoin. Tämä kierre johtaa lopulta varusteluun ja voi purkautua vain toisen valtion luovutuksella (joka olisi suuri maailmanpoliittinen tappio) tai sodalla. Esimerkiksi kylmä sota lienee hyvä esimerkki tästä mallista.

Nostetaan esille vielä yksi varsin huvittava näkökanta: sodalla ulkoista valtiota vastaan voidaan kansakunnan huomio kiinnittää siihen, eikä sisäisiin ongelmiin. Kyseessä on siis harhautusstrategia. Samoin on empiirisesti havaittu, että kansakunnan johtajien suosio kasvaa sodan aikana. Vaikka kuulostaakin huvittavalta, en ole edes ensimmäinen joka kehittelee tälläisiä teorioita: jopa viihdemailmassa on tehty parodiaa tästä.

“Kulta pieni, älä kysele noin hassuja” kuiskaa äiti samalla sammuttaen valon.
“Nuku hyvin, kauniita unia” äiti sanoo oven suusta ja sulkee oven.

Tänään alkoi poliittisen ajattelun perusteet, kurssi jolla tutustumme myös antiikin kreikkalaisten – kuten Sokrates ja Platon – ajatuksiin yhteiskunnastamme. Intensiivisellä puolentoista kuukauden kurssilla ohitamme myös Montesquieun, Rousseaun ja Marxiakin harrastamme.

Joihinkin yhteiskuntafilosofeihin tutstumme vain kokoomateoksesta, mutta jokainen kurssin opiskelija myös lukee yhden yhteiskuntatieteilijän teoksen läpi ja tekee siitä vähintään kahdeksan sivun analyysin. Itse luultavasti luen Platonin Valtion, joka on jo pidempään odottanut hyllyssä.

Analyysin tulisi olla tieteellinen, esimerkiksi lähdeviitteiden käyttäminen on pakollista. Varsin hyvä juttu: se minkä nuorena oppii, sen vanhana osaa. Kuitenkin en ymmärrä opettajan verkkoviitteiden kielteisyyttä, lisäkirjallisuutena ei saa käyttää verkosta löytyvää materiaalia ellei sitä ole saatavissa painetussa muodossa. Perustelu tälle liittyi jotenkin siihen, että olemme ensimmäisen vuoden opiskelijoita jolloin emme osaa erottaa huonoa materiaalia hyvästä materiaalista. Kuitenkin, eikö verkkolähteiden (jotka varsinkin alallamme jolla kirjallisuus on aina ajastaan jäljessä) käyttö ole merkittävä taito jota tulisi ennemmin harjoitella eikä ainakaan kieltää sitä.

Lisäksi arvostelen hetken aikaa kirjallisuuden saatavilla oloa, joka on aina ongelma kursseillamme. Yliopiston kirjastossa on kirjoja vähän enemmän kuin kurssille on opiskelijoita, jolloin niiden pitäisi riittää – mutta sivuaineopiskelijatkin tarvitsevat kirjaa, joten ne on loppu. No, aina voi ryhtyä porvarilliseksi ja ostaa kirjan kirjakaupasta – mutta, viimeinen kappale Akateemisesta kirjakaupasta myytiin tänään pois ja uuden saaminen kestää pari viikkoa. Ei tämä ongelma olisi jos se pitäisi lukea vasta tenttiin lopussa, mutta kun siitä osia pitäisi olla luettuna koko kurssin ajan. No, kirjastosta löytyy onneksi kahden päivän ajaksi lainattavia kirjoja, joilla pärjää kyllä.

Havaitaan siis, että yliopisto-opiskelu on veristä taistelua ainakin resurssien osalta. Myönnän, täytyy katsoa myös itseään pelistä – minun olisi pitänyt valmistautua tähän etukäteen mutta en niin tehnyt. Olkoon tämä tarpeaksi julma rangaistus siitä. Toisaalta yliopisto-opiskelun voi hahmoittaa verisenä taisteluna byrokratiaa vastaan; järjettömiä regulaatioita, tehotonta paperin pyöritystä ja turhauttavaa kamppailua erilaisten – usein yhteensopimattomien – järjestelmien kanssa.

Toisaalta kävin myös tilastollisen ohjelman (SPSS) luennoilla tänään ja turhauduin enemmän kuin on sallittavissa. En tiedä, mikä päässä niksahti väärin mutta tuntui vaan tyhmältä istua siellä ja kuunnella kun luennoitsija selitti asioita jotka olivat likimäärin tuttuja ja joita oppisin paljon paremmin itse käyttämällä sitä tietokoneohjelmaa. Tosin, huomenna alkaa sitten ohjatut harjoituksen ohjelman käyttämisestä, ehkäpä niissä saan jotain mielekästä aikaiseksi.

Saapa nähdä, mitä tästä periodista tulee. Olen tainnut taas kerran hamuta liian monia kursseja ja tuo poliittisen ajattelun perusteiden suuri työmäärä kirpaisee ainakin vähän. Onneksi loput kurssit ovat vähän rennompia, eli tilanne taitaa pysyä tasapainossa. Kuvaavaa on, ettei minulla ole mitään hajua, kuinka monta opintopistettä tämän periodin lopussa pitäisi rekisteriin pudota, mutta se taas johtuu laskutaidottomuudestani; esimerkiksi tilastotieteen opinnoilla on tapana unohtua aina summausoperaatiosta.

Nyt havaitaan, että yliopisto-opiskelun voi vielä havaita yhdestä näkökulmasta: se on veristä kamppailua itsensä kanssa. Se ei ole vain kamppailua omaa väsymystään vastaan vaan myös taistelua siitä voiko itsensä ylittää vai ei. Ja ehkä tämä on se, miksi yliopistossa kuitenkin haluaa olla.