Päätin että kerron sen Tarulle tänään. Olen jo useamman kerran sitä lykännyt, mutta kertaakaan en ole päässyt hölmistynyttä hymyä pidemmälle. Aina katseeno pysähtyy silmiin ja saparoihin joka hänellä oli jo ensikohtaamisella.

Puhelimeni soi – Taru oli alaovella. Portaissa kävely ja näemme jälleen. Halaamme. Kävelemme takaisin huoneeseeni. Suljen oven perässäni ja Taru ehtiikin jo istuutua sängylle. Käyn hänen viereensä istumaan ja laitan käteni hänen olalleen. Hetkisen näin oltuamme siirrymme enemmän makoilevaan asentoon, hänen päänsä on rintani päällä.

Taru rikkoo hiljaisuuden kysyen: “Vaivaako sinua joku? Olet ollut erilainen viimeaikoina.” Olenko noin helposti luettavissa pohdin mutta pysyn hiljaa. Käteni on Tarun vatsan päällä kun vihdoinkin avaan suuni.

“Taru – mä tahdon jutella” totean vähän tökerösti ja Taru katsoo minuun. Jatkan “Mä olen erilainen poika.” Taru katsoo minua kummasti ja kysyy mitä ihmettä tarkoitan. Nielaisen syvään, uskallanko muotoilla sitä ääneen. “Mä yritän tulla kaapista” totean hiljaa ja hiljenen.

Taru katsoo hetken aikaa, miettii ja kysyy: “Enkö mä merkitse sinulle mitään sitten?” Olen hiljaa ja katson kuinka kyynel valuu hänen poskeaan pitkin. Sain tytön itkemään, enkä ole ollenkaan iloinen. “Olet mulle aina rakas” vastaan ja puristan häntä vähän lujempaa. Hän kuitenkin aivan ymmärrettävästi tahtoo pois, enkä yritä häntä pysäyttää. Ovi pamahtaa kiinni ja kaduttaa: satutin jotakin joka minulle on tärkeä.

Seuraavana aamuna herään tekstiviestiin: “Aina ei pidä sopeutua yhteiskuntaan, välillä yhteiskunnan pitää sopeutua sinuun.”

This entry was posted on Thursday, April 19th, 2007 at 9:47 pm and is filed under Tyttösotkuja. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.