Taas loppui lukuvuosi ja opintopisteitä tuli jälleen, mutta edessä on vielä paljon töitä edessä, jopa näin kesällä. Kuusi opintopistettä yhdellä kurssilla pitäisi saavuttaa ja jos oikein hyvin menee niin jopa vähän kieliopintoja ja matematiikkaa. Mutta, otetaan rauhallisesti kesän alkuun.

Politiikan tutkijat ovat puhuneet paljon vaalirahoista ja legitimiteettikriisistä. Mutta, muuttuukohan mikään vaikkakin media onkin aiheesta kohunnut paljon. Epäilen, mutta nyt puhdistettiin hiukan ilmaa.

Uutisissa on tapahtunut paljon muutakin, mistä tärkeimpänä asiana nostan esille valmennuskurssit. Blogissa on ollut paljon tyttö-metaforia ja muutama poika-metaforakin ja mieitn että nyt olisin voinut puhua maksullisista tytöistä — mutta taisin luvata vähentää ainakin hetkeksi kyseisiä ajatuksia. Eli koitan muotoila joitakin ajatuksia nyt ihan auki.

Uskon ja toivon että yliopistolle pääseminen ei olisi kiinni vain siitä keillä on varaa. Toivon että yliopistossa lahjakkaimmat opiskelijat tulisivat entistä paremmiksi hyvässä ohjauksessa. Tämä ei ole kiinni siinä kuka hallitsee parhaiten vastaustekniikan ja nähnyt parhaimmat kokoonpanoesitykset pääsykoekirjan sisällöstä. Yliopisto on ilmaissut että valmennuskurssit eivät ole osa yliopiston aatemaailmaa, mutta olisiko aika selvittää kuinka valmennuskursseille osallistuminen vaikuttaa sisäänpääsyyn.

Toisaalta, kuten eräs yritys toteaa: eriarvoistumista tulee useista tekijöistä. Oma (aikuis)lukiotaustani varmasti on useimpien mielestä epätasoarvoistava; muistampas kerran kuinka kerran kysyttiin osallistummeko normaaleihin pitkän matematiikan kirjoituksiin. Toisaalta toiset lukiot tarjovat molekyylibiologiaa, erikoiskursseja historiassa tai vaikka sitten taideopetusta. Kun lukiot erikoistuvat niin voiko niitä hyvällä maullakaan kutsua yleissivistäviksi kouluiksi.

Ehkä kysymys onkin loppujen lopuksi koko pääsykoejärjestelmän toimivuudesta. Onko järjestelmässä joka johtaa välivuosiin ja turhiin opiskeluvuosiin “väärissä” tiedekunnissa vieläkin sellainen jota haluamme käyttää? Saksalainen malli taisi olla että kaikki opiskelijat pääsevät opiskelemaan, mutta keväisin katsotaan että onko opinnoissa edetty.

Eräs Tampereella tapaavani ystävä kiitteli minua:

Matnel, sä olet nero!

Hän mitä luultavammin viittasi teksteihin, joissa käsittelen hankalaa suhdettani matematiikan ja yhteiskuntatieteiden välillä, tai ehkä hän viittasi uudempaan ontologiseen keskusteluuni. Molemmat käyttävät hyödykseen varsin voimakkaita metaforia.

Metaforat ovat usein hyödyksi, niiden kautta pystyy näkemään asiota uusien silmälasien kautta, yksinkertaistamaan monimutkaisia asioita siten että niistä näkee kaiken oleellisen yhdellä silmäyksellä – tai sitten sillä voi käsitellä asioita jotka muuten tuntuvat liian aroilta käsiteltäväksi. Tarkemmin metaforista voi lukea vaikka Morganin teoksen Images of organization (2006) johdantoluvusta, siellä on hienoja Venn-diagrammejakin!

Asioiden näkeminen uusista näkökulmista on hyödyllistä, koska blogi on minulle kuin muistilehtiö: tekstit kuvaavat asioita joita pohdin ja mietin päivisin ja aina välillä öisinkin. Se tarjoaa mahdollisuuden kirjoittaa asioita esille ja samaan aikaan pohtia onko tässä kaikki mitä haluan oikeasti aiheesta kommentoida. Huomioita opiskelussa olevista asioistani kirjoittelen aina välillä, yleensä omilla mielipiteilläni ja esimerkeillä höystettynä. Toisaalta kuvaan elämääni valtiotietelijä–opiskelijana; kohtaamiani asioita ja huomioita niistä. Pelottavan usein luennolla ajattelen, että tämä idea pitää muistaa tunkea seuraavaan blogipostiin ja vielä useammin idea on tipotiessään kun pitäisi siitä kertoa muillekin.

Olisi tietenkin väärin sanoa, ettei syy olisi vain tämä. Lukijoistani varsin suuri osa on matemaattis-luonnontieteellisellä alalla: heille tarkoitukseni on tarjota sisäpiirin kommentteja pelottavasta alasta kuin yhteiskuntatiede – koko blogihan käynnistyi erään ihan oikean tytön kysymyksestä.

Kirjoitan nopeammin kuin ajattelen, siispä seuraa ajatuksenvirtaa. En nimittäin tiedä keitä lukijani ovat, mitä he ajattelevat teksteistäni tai miksi he lukevat tätä. Eräät tuttavani ovat kyselleet lukijoiden mielipiteitä, en taas tiedä lukeeko tekstejä kukaan vai ei: toki verkkopalvelimen lokeista tämän voisi katsoa, mutta ehkä pieni epävarmuus on kohdallaan. Kommettilaatikko ja muut yhteydenpidon menetelmät olkoot tarpeeksi tehokkaita jos haluatte omia näkökulmianne tuoda esille.

Ehkä on aika painaa päänsä tyynyyn ja sulkea silmänsä. Sitä ennen on ehkä aika kertoa ensimmäinen omaan elämääni – ei opiskeluun tai yhteiskuntaan – liittyvän havainnon blogissa, vähän kuin jälkikirjoituksena.

Hankin itselleni oikeaan korvaan korvakorun tuossa kaksi viikkoa sitten. Kävin perjantaina tapaamassa ystäviä Akaan kaupungissa ja he kiinnittivät asiaan huomiota: en ollut muistanut siitä kertoa. Eli siinä korvassa on nyt punertava pallukka piristämässä päivääni ja kuvaamassa ehkä sitä, kuinka joskus pitää vain uskaltaa tehdä asioita tietämättä miten siinä käy.

Avaan silmäni ja huomaan olevani keskellä hangikkoa. Olet tehnyt jo muutaman lumienekelin etkä kiinnitä huomiota minuun. Teen puuterilumesta lumipallon, mutta huomaat narskunnan joka kuuluu varpaitteni alta ja nouset tekemästä enkeliä.

Naurahdat hetken. Oranssi kaulaliina on kaulasi ympärillä ja pääsi olet suojannut korvaläpillä. Toppatakkisi on valkoinen ja hanskasi ovat punaiset. “Mitäs sä olet tänään puuhannut tänään” kysyt ja huokaisen syvään. “Tiedettä” vastasin mutta huomasin ettei tämä ollut selvästikään hyvä vaihtoehto.

“No, millaisia p-arvoja tuli? Onko korrelaatio vahvaa?” kysyt innoissasi. “Kuinka selostaisin tämän sulle” aloitan, nimittäin olin soveltamassa laadullisia menetelmiä analysoidakseni kansanedustajien Venäjä-diskursseja. Eli siis olin koodannut, tai ehkä paremminkin luokitellut, Venäjä-keskustelua koittaen tästä nähdä minkälaisia ennakkokäsityksiä Venäjä tuottaa kansanedustajissa puhuttaessa Puolustusvoimien strategiasta samaan aikaan. “Kaikessa tutkimuksessa mun alalla ei ole tilastollisia testejä, vaan myös muuta tutkimusta tehdään. Onneksi.” vastaan sinulle tietäen että tästä tulisi pitkä keskustelu ja jatkaen: “Mentäisiinkö sisälle kaakaolle?”

Vanha parrakas setä olikin jo asettanut mukit valmiiksi salongin pöydälle. Mistä hän voi aina arvata mitä olen tekemässä? Mutta istumme kaakao-pöytään ja murustelemme varsin rapeita pipareita. Toivoin jo päässeeni kuin e^x derivaatasta. Mutta, Miia nosti asian esille: “Niin, mitä tiedettä sä olitkaan tehnyt?”

Sanot minua hassuksi pojaksi ja samaan aikaan rapsutit hiukan niskan takaa. Suljen silmäni ja tunnen hengitykseni nenäni päässä. Nuolaiset nenän päätäni hennosti jonka jälkeen kumarrut takaisin omalle paikallasi. Puna nousee poskilleni, tällä kertaa aivan muusta syystä kuin kylmästä.

Setä istuuntuu pöytään todeten jotain nuorista lempiväisistä ja kysyy “Kai sä Matti ymmärrät, että jokaisella kansanedustajalla on oma todellisuutensa, jota he esittävät puheessaan? Ettei sellaista oikeata totuutta ole olemassa, on vain ja ainoastaan tulkintoja?” Hymyilin, sinulla oli ehkä liiankin tulkintaa korostavia mielipiteitä omaan maailmaani – mutta kuitenkin ideasi representaatioista on jotakuinkin omaan maailmankuvaani sopiva. “Mutta millainen maailmamme on sitten, jos mitään todellisuutta ei ole – on vain esiintymisasuja?” kommentoin vastakommentiksi ja jatkan vielä omaa ajatustani “Kansanedustajat kuitenkin edustavat Suomea, jolloin heidän näkökulmansa turvallisuustilanteesta realisoituu konkreettisen maailman toimina, mentaalimallista tulee budjettipäätöksiä. Kansanedustajat siis luovat, ainakin jos virkamiehet ei tähän liikaa vaikuta, todellista maailmaa jossa elämme.” Huomaan Miian katselevan keskustelua vähän yllättyneenä, selvästi hänen tekisi mieli keskeyttää ajatusleikkimme ja kommentoida jotain merkittävää. Muistan kun hän puhui ensimmäisiä kertoja aikasarja-analyysin käyttämisestä tutkimuksessa – hyvä tutkimusidea jota en ole vieläkään tehnyt. Miia toteaakin: “Todellisuus on tässä ja nyt ja sitä voi analysoida suoraan” ja ottaa uuden piparin jyrsintäänsä.

Oikeastaan, minulle todellisuus on jotain mystisempää. Sitä on vaikea kuvata: vaikka se on olemassa niin… emme näe sitä aina selkeästi. Herään unestani hätkähtäen.

Taidan opiskella liikaa kun koulutyöt tunkevat nykyisin uniinikin. Miksen voisi olla enemmän kuin sinä; söpö mutta silti viisas ja jopa ahkera? Nukut silmät kiinni sängyssäni, rintakehäsi nousee ylös ja laskeutuu alas. Ylös ja alas, rauhallista tahtia. Koneen surinan seasta kuulen hengityksesi. Asettelen peittoa paremmin päällemme ja painaudun kainaloosi. Suljen silmäni ja jatkan uniani onnellisena.