Olin tänään tytön kanssa lounaalla. Keskustelimme kuulumisista; emme olleet pitkään aikaan tavanneet. Jossain vaiheessa aloimme puhumaan siitä minkälainen luonne hänellä oli. Kuten arvata saattaa; minulla ja hänellä oli varsin erilainen kuva siitä millainen hän on.

“Olet se millaisena muut sinut konstruktoivat.” totesin kuin puoli vahingossa. Seurasi pieni hiljainen hetki jonka jälkeen hän totesi että asia ehkä onkin näin, riippuen näkökulmasta. Jos pohditaan sitä millainen luonne hänellä on, merkittävää lienee oikeastaan se miten muut sinut näkevät — onko edes todellisuudella niin suurta merkitystä? Minä pääsin ihmettelemään sitä kuinka yksi pieni lause oikeastaan merkitsee niin paljon; vieläpä yksi varsin ilmiselvä lause. Pohdimme hetken aikaa vielä lauseen sisältöä, kunnes huomasimme ruokamme jäähtyvän. Aika jatkaa ruokailua.

Kuitenkin ilmaan jäi kysymys siitä että onko minuutta olemassa. Mikä on minuus? Mikä on minuuden (tai minuuksien) suhde siihen minkälaisena muut sinua pitävät? Kumpi on oikeasti merkitsevämpi; minuudet vai sinuudet? Tähän aiheeseen varmasti palaan vielä myöhemmin; varmaan seuraavan kerran kun ehdin taas keskustelemaan tyttöjen kanssa.

Kuten näissä tarinoissa aiemminkin; kirjoittaja on ottanut tiettyjä vapausasteita itselleen.

Kadut täyttyvät ihmisistä, ne eivät tiedä meistä mitään. Kävelemme lähekkäin ja hymyilen hölmöä, onnellista hymyäni. Siitä on melkein vuosi kun tapasimme uudestaan, sillä kertaa vähän erilaisissa merkeissä. Kaapitin sinut varsin nopeasti – koin suhteeni sinuun hävettävänä ja nolona; olin myös muutenkin tunteideni kanssa epävarma – Piia vaiko Taru. Lopputulos on edelleen kuin Ruotsin ydinvoimaäänestys: vaikka tuloksia onkin niin niistä ei voi sanoa mitään.

Hyppäsimme metroon yhdessä. Koen polttavan katseen selässäni. Hellästi otat kädestäni kiinni ja hierot sitä vähän. Katse selässäni kuumottaa enemmän. Puristat kättäni voimakkaammin, tiedämme molemmat sinun olevan se vahvempi osapuoli. Hengitän rauhallisesti enkä hyppää pois metrosta kuten mieleni tekisi.

Oikeastaan pidän siitä kuinka venytät minua kokeilemaan asioita joita en muuten tekisi; muistan edelleen kuinka ohjasit minut Assemblyille tai kuuntelemaan milloin ketäkin auditorioon – tai sitten kesäinen retkemme yhdessä lähihuoltoasemalle syömään pastaa. Kaikkea sellaista mitä en normaalisti tekisi, pakotat minua avaamaan silmiä ja katsomaan tulevaisuuteen.

Viime yönä olimme puhuneet enemmänkin tulevaisuudesta ja sanoit pehmeällä äänelläsi: “Älä pelkää, mä autan sua.” Taisit jopa naurahtaa, että koitetaan lepytellä Tarua viimekertaisen jäljiltä ja Piiaakin pikkuisen. Tämä on se juttu josta pidän – annat minun olla oikealla tavalla vapaa, ymmärrät että minulla on useita kiinnostuksen kohteita.

Tasapainoilu on vaikeaa: haluaisin olla enemmän sinun kanssa, mutta silti pelkään sitä miten muut reagoivat: arastelen sinusta puhumista ääneen. Haluaisin olla myös enemmän Tarun ja ehkä myös sen punarusettisen ensi-ihastus Piian kanssa, mutta olenko jo ehtinyt polttaa siltani näihin suuntiin? Haluaisin olla enemmän normaali, riippumatta normaaliuden määritelmästä. Samaan aikaan olen iloinen että illalla minulla on joku jonka kanssa pohtia sitä minkälaiseksi maailma muuttuu.

Astuimme käsi kädessä pois Kaisaniemessä ja suuntaamme yliopistolle. Halusit tulla seuraamaan luentoani modernin demokratian ongelmista. Kuiskasit korvaani juuri ennen luentosalia: “Nyt ollaan käsi-kädessä, ei muut kuulu tähän tarinaan“

Päätin että kerron sen Tarulle tänään. Olen jo useamman kerran sitä lykännyt, mutta kertaakaan en ole päässyt hölmistynyttä hymyä pidemmälle. Aina katseeno pysähtyy silmiin ja saparoihin joka hänellä oli jo ensikohtaamisella.

Puhelimeni soi – Taru oli alaovella. Portaissa kävely ja näemme jälleen. Halaamme. Kävelemme takaisin huoneeseeni. Suljen oven perässäni ja Taru ehtiikin jo istuutua sängylle. Käyn hänen viereensä istumaan ja laitan käteni hänen olalleen. Hetkisen näin oltuamme siirrymme enemmän makoilevaan asentoon, hänen päänsä on rintani päällä.

Taru rikkoo hiljaisuuden kysyen: “Vaivaako sinua joku? Olet ollut erilainen viimeaikoina.” Olenko noin helposti luettavissa pohdin mutta pysyn hiljaa. Käteni on Tarun vatsan päällä kun vihdoinkin avaan suuni.

“Taru – mä tahdon jutella” totean vähän tökerösti ja Taru katsoo minuun. Jatkan “Mä olen erilainen poika.” Taru katsoo minua kummasti ja kysyy mitä ihmettä tarkoitan. Nielaisen syvään, uskallanko muotoilla sitä ääneen. “Mä yritän tulla kaapista” totean hiljaa ja hiljenen.

Taru katsoo hetken aikaa, miettii ja kysyy: “Enkö mä merkitse sinulle mitään sitten?” Olen hiljaa ja katson kuinka kyynel valuu hänen poskeaan pitkin. Sain tytön itkemään, enkä ole ollenkaan iloinen. “Olet mulle aina rakas” vastaan ja puristan häntä vähän lujempaa. Hän kuitenkin aivan ymmärrettävästi tahtoo pois, enkä yritä häntä pysäyttää. Ovi pamahtaa kiinni ja kaduttaa: satutin jotakin joka minulle on tärkeä.

Seuraavana aamuna herään tekstiviestiin: “Aina ei pidä sopeutua yhteiskuntaan, välillä yhteiskunnan pitää sopeutua sinuun.”