Taas loppui lukuvuosi ja opintopisteitä tuli jälleen, mutta edessä on vielä paljon töitä edessä, jopa näin kesällä. Kuusi opintopistettä yhdellä kurssilla pitäisi saavuttaa ja jos oikein hyvin menee niin jopa vähän kieliopintoja ja matematiikkaa. Mutta, otetaan rauhallisesti kesän alkuun.

Politiikan tutkijat ovat puhuneet paljon vaalirahoista ja legitimiteettikriisistä. Mutta, muuttuukohan mikään vaikkakin media onkin aiheesta kohunnut paljon. Epäilen, mutta nyt puhdistettiin hiukan ilmaa.

Uutisissa on tapahtunut paljon muutakin, mistä tärkeimpänä asiana nostan esille valmennuskurssit. Blogissa on ollut paljon tyttö-metaforia ja muutama poika-metaforakin ja mieitn että nyt olisin voinut puhua maksullisista tytöistä — mutta taisin luvata vähentää ainakin hetkeksi kyseisiä ajatuksia. Eli koitan muotoila joitakin ajatuksia nyt ihan auki.

Uskon ja toivon että yliopistolle pääseminen ei olisi kiinni vain siitä keillä on varaa. Toivon että yliopistossa lahjakkaimmat opiskelijat tulisivat entistä paremmiksi hyvässä ohjauksessa. Tämä ei ole kiinni siinä kuka hallitsee parhaiten vastaustekniikan ja nähnyt parhaimmat kokoonpanoesitykset pääsykoekirjan sisällöstä. Yliopisto on ilmaissut että valmennuskurssit eivät ole osa yliopiston aatemaailmaa, mutta olisiko aika selvittää kuinka valmennuskursseille osallistuminen vaikuttaa sisäänpääsyyn.

Toisaalta, kuten eräs yritys toteaa: eriarvoistumista tulee useista tekijöistä. Oma (aikuis)lukiotaustani varmasti on useimpien mielestä epätasoarvoistava; muistampas kerran kuinka kerran kysyttiin osallistummeko normaaleihin pitkän matematiikan kirjoituksiin. Toisaalta toiset lukiot tarjovat molekyylibiologiaa, erikoiskursseja historiassa tai vaikka sitten taideopetusta. Kun lukiot erikoistuvat niin voiko niitä hyvällä maullakaan kutsua yleissivistäviksi kouluiksi.

Ehkä kysymys onkin loppujen lopuksi koko pääsykoejärjestelmän toimivuudesta. Onko järjestelmässä joka johtaa välivuosiin ja turhiin opiskeluvuosiin “väärissä” tiedekunnissa vieläkin sellainen jota haluamme käyttää? Saksalainen malli taisi olla että kaikki opiskelijat pääsevät opiskelemaan, mutta keväisin katsotaan että onko opinnoissa edetty.

Tänään lukiessani valtalehti Helsingin Sanomien verkkoliitettä, havaitsin että Tammi aloittaa yhteiskunnallisen keskustelun julkaisuissaan. Henkiin herätetiin Huutomerkki-sarja, jota on viimeksi julkaistu 60- ja 70-luvuilla, politiikan kulta-aikana.

Yksittäisestä tapauksesta ei saisi vetää liikaa johtopäätöksiä, mutta nostetaan esille poikkeuksellinen valtionhallinnon toimenpide: kysyä kansalaismielipidettä jostain aiheesta ja vielä erityisesti nuorilta. Ulko- ja turvallisuuspoliittiseen nuorten ryhmään on valittu jopa epäaktiivipoliittisia henkilöitä, joka minua ainakin yllättää varsin paljon.

Sivuhuomautuksena: siinä olisi hyvä kvali-tutkimuksen aineistopohja, luodata heidän mielipiteitään ja päätellä tästä jotain. Ryhmä siis keskustelee Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikasta ja varmaan sieltä joku selvityskin kupsahtaa ulos äärellisessä ajassa.

Toisaalta samaan aikaan tietyillä puolueilla on hankaluuksia nuorten kannattajien suhteen. Tämä ei ole yllättävää, koska puoluejärjestelmämmehän on melkeinpä 100 vuotta vanha. Uudistuksia kaivataan, ja ehkä niitä on jopa tulossa. Hitaasti mutta varmasti suuret vanhat uudelleenpositioivat itsensä ja viilaavat keulakuvaansa. Yritystä siis on, ainakin näennäisesti.

Mikä tässä on muuttunut, vielä hetki sitten panikoitiin legitimiteettikriisiä, johon vastattiin nopeilla ohjelmilla. Ehkä liioittelen, luultavasti niin teen – mutta pieni toive pilkahtaa sisälläni.

Timo Soini nousi juurikin puoluetukien korottamista vastaan. Jos sallitaan sivuhuomautus, niin tämä on hyvin populistista – joka sopii Perussuomalaiseen ajatusmaailmaan hyvin. Itsekin ihmettelin puoluetukien olemusta jonkin aikaa sitten. Se vain tuntui väärältä, että yhteiskunnallista järjestöä (näitähän puolueet loppujen lopuksi ovat) tuetaan suoraan  valtion varoista. Tämä suora tuki johtaa vähitellen kartellipuolueisiin, eli tilanteeseen jossa uusien puolueiden syntyminen vaikeutuu.

Kartellipuolueet ovat huono juttu. Alan kirjallisuudessa puoluejärjestelmäämme kutsutaan jäätyneeksi, eli ristiriitaulottuvuudet ovat 1920-luvulta. Se on melkein 90 vuotta sitten, maailma on muuttunut välissä mutta puolueet eivät. Näin puolueet eivät enää edusta kansalaisten toibeita, tämä voidaan nähdä yleisenä vieraantumisena puolueista. Mutta, ne puoluetuet.

Heywoodin teoksessa “Developments in West European politics 2” käsiteltiin prostituution, rikollisuuden ja terrorismin lisäksi lahjontaa. (Muuten, suosittelen teosta lämpimästi kaikille, vaikkakin se on jo ajastaan hitusen jäljessä.) Eräs pääargumentti lahjonnassa oli, että toimiakseen on kaksi vaatimusta

• tarve lahjontarahalle
• mahdollisuus lahjonnan suorittamiseen

Nyt kirjan tämän kappaleen kirjoittaja argumentoi, että puoluetuki ainakin vähentää tarvetta lahjontaan, ellei jopa poista sitä täysin. Edellleen puhuttiin hallinnon läpinäkyvyydestä, eli siitä että esimerkiksi puolueiden talouden tulisi olla täysin julkista.

Siittytään teoreettisesta tarkastelusta  käytännönläheisempään havainnointiin. Vetoan Colomerin “European political systems” teokseen. Otetaan käsittelyyn Italia, jossa puolueiden tuet ovat olemattomat. Tästä seurauksena on, että Italian mafia saa myös poliittista valtaa tukiessaan edustajia. Palvelus palveluksesta-periaatteen mukaan yhteiskunta tekee jotain sitten rikollisille.

Muistelisin, että myös Ranskan kohdalla nostettiin esille samanlainen kuvio, salamyhkäisyyttä, piilotettuja sopimuksia ja tupakansavuisia huoneita. Verrattuna tähän, puoluetuet on ihan kiva juttu.

Verrataan puoluetukia esimerkiksi pankkitukeen, Onko parempia antaa infrastruktuurin romahtaa hallitsemattomasti alas vai pumpata elvytysrahaa sen ylläpitämiseksi? Mutta, ongelmia puoluetuissakin on. Ne suosivat liikaa vallassa olevia, isoja puolueita ja väöäristävät kilpailua – ainakin mielestäni.