Noniin, alkaa kevätlukukausi kolmannesta opiskeluvuodestani ja on aika koota sekalaisia bumerangeja ja aloittaa uusia henkkeita. Ekaksi niihin ikäviin bumerangeihin, eli mitä kaikkea pitäisi tehdä keväällä kandidaatin tutkintoon.

Ensinnäkin kieliopinnoista pitäisi suorittaa ruotsin kirjallinen osaaminen ja vielä englanninkin kurssi. Ikävää, mutta pakko ne on kai sitten tehdä. Samaan kategoriaan tippuu tilastotiedettä sivuaineen päättävän viiden nopan verran; pitää selvitellä kunnolla mitä kursseja olisi järkevä opiskella.

Kandidaatin tutkielma pitää myös viimeistellä. Tavallaan alkaa ärsyttää koko työ ja tekisi jo mieli heittää se roskiin kun siitä on tulossa huono kuitenkin. Kuitenkin prosessi on opettanut minulle yhden merkittävän asian: tiedekäsitykseni on edelleen jollain tasolla vinoutunut tai vääristynyt omaan tiedekuntaamme nähden — vaikka minulle kuinka vakuutettaisiin että ilmiön tarkastelu jonkun tai joidenkin teorioiden valossa tekisi analyysistä tieteellisempää niin se ei mene päähän.

Lisäksi sitten pitää puristaa yksi aineopintojaksokin kiinni kirjatentissä; ei sen ykkösen hankkiminen voi niin vaikeaa kai sitten olla. Sitten niihin iloisempiin asioihin: kaksi syventävien opintojen oppijaksoa mietin suorittavani; todennäköisesti nekin kirjatenttimällä koska opetusta on järjestetty niin huonosti että melkein hävettää. Noh, kirjojen lukeminen on meidän tieteen käytäntö, ehkei tuulimyllyjä vastaan sotiminen auta.

Sitten viestinnän laitoksella olisi jotain Internet-tutkimuksen kursseja joita voisi mennä seuraamaan: metodologinen viitekehys tulee enemmän sieltä selvästi kun meillä ei oikein uuden median vaikutuksia käsitteleviä kirjoja esiinny tenttivaatimuksissakaan.

Ja tämän kaiken päälle voisi sitten korjata sitä tiedekäsitystään tieteen filosofian pohdiskelulla. Jos siinä on bugi niin se pitää korjata.

Kuten lukija ehkä tietää, yhteiskuntatieteellinen tutkimus jaetaan usein laadulliseen ja määrälliseen puolikkaaseen. Oikeastaan tämä tutkimusmenetelmien jako ei ole kattava eikä edes oikein toimiva ja luo turhaa dikotomiaa näiden välille. Ehkä tutkimusasetelmista myöhemmin lisää kun saan luettua tarpeeksi materiaalia — kandidaatin seminaarin yleisessä osassa esiintyi ihan mielenkiintoinen luokittelu jossa pitäisi tunkeutua syvälle.

Mutta, nyt on siis minulla käynnissä kandidaatin seminaari. Ihmiset esittelevät siellä ensimmäisiä luonnoksiaan ja saavat niistä palautetta, jonka avulla he voivat tarkentaa myöhempää kandidaatin työtä. Tänään esiteltiin raskaasti määrällisiä menetelmiä soveltavaa työtä; faktoripisteitä ja regressioanalyysi olivat tärkeimmät menetelmät joiden avulla työtä perusteltiin. Tapasin työn tekijän sattumalta matkallani yliopistolle ja keskustelimme siitä minkälainen hänen työnsä oli. Nostimme esille valitettavan näkökulman ettei yhteiskuntatieteissä ehkä opita tarpeeksi määrällisten menetelmien ymmärrystä, joka sitten tietysti nousee esille tiettynä rampuutena.

Mutta, henkilö siis esitteli työnsä jonka jälkeen alkoi keskustelu. Varsin nopeasti nousi esille kritiikkiä työn tekijän esitysasuun ja sen tietynlaiseen formaaliuteen. Tai oikeastaan siihen, ettei menetelmiä ole selostettu kovinkaan paljon auki. Oman näkökantani mukaan menetelmiä ei tule työssä esittää liialti, vaan ennemminkin tulee odottaa lukijoilta tietty lähtötaso — niin laadullisten kuin määrällisten menetelmien ollessa kyseessä. Kuitenkin keskustelussa oli selvästi toinen näkökulma joka toivoi että menetelmiä selostettaisiin tarkemmin.

Tämä oikeastaan johtaa mielestäni kiintoisampaan kysymykseen: kuinka paljon voi olettaa lukijoiden tuntevat aihepiiriä? Tähän tietysti vaikuttaa julkaistava media: jos työni julkaistaan esimerkiksi lehdessä Information Polity jotain, minun tulee saada olettaa lukijalta enemmän kuin jos julkaisen sen Politiikka-lehdessä. Edelleen väitän että tutkimusmenetelmistä, varsinkin näin perustavanlaatuisista, tulisi olla kaikilla perusymmärrys tai tieto mistä lisää tietoa voi saada.

Tämän kertainen metodologia-velhojen taistelu päättyi kirjoittajan eduksi, kun auktoriteetti totesi että työssä on jo nyt selitetty auki enemmän kuin mitä oikeassa tieteellisessä julkaisussa tehtäisiin.

Aloittelin uutta kurssia Civic society and civic engagement, jossa koitetaan pohtia kansalaisyhteiskunnan problematikkaa. Oikeastaan ensimmäinen kysymys liittyy siihen mikä on kansalaisyhteiskunta? Koitimme kehittää joitakin esimerkkejä kansalaisyhteiskunnan toimijoista lähtien kettutytöistä päätyen lopulta kirkkoihin. Ja siihen välille mahtuukin aika paljon.

Ajatuksen apuna esitettiin erästä joten kuten toimivaa jaottelua. Yhteiskunta on

• valtio, jonka tavoite on vallan saaminen
• talous, jonka tavoite on taloudellisen hyödyn saaminen
• yhteisö, jonka tavoite on solidaarisuus ja viestintä

Kuten aina, tälläisten määritelmien kanssa työskentely on hankalaa; ensimmäinen kysymys joka minulle heräsi liittyi valtion ja vallan liittämiseen toisiinsa; minkälainen käsitys vallasta on taustalla — eikö valta olekkaan kaikkialla olevaa? Eikö tietyt kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat järjestöt, kuten Green Peace tai EFF, pyri saavuttamaan itselleen valta-asemaa suhteessa valtioon.

Keskustelun yhteydessä joku pohti internet-yhteisöjen asemaa kansalaisyhteiskunnassa. Tälläiset kommentit nostattavat aina huomiotani, koska oman näkemykseni mukaan internet on vaan viestinnän väline; kanava. Se saattaa tukea yhteisöjä, mutta kuitenkin yhteisöt itsessään organisoituvat muiden tekijöiden ympärille. Toisaalta eräät uudet palvelut, kuten Facebook, ehkä pakottavat uudelleenpohdintaa tämänkin osalta — en tiedä sitten miten tähän pitäisi suhtautua.

Tähän toki liittyen kiinnostava havaintoni on että tutkimus on aina pari askelta jäljessä yhteiskunnan viimeisimpiä ilmiöitä. Kurssin käsitys kansalaisyhteiskunnasta tuntui perustuvan kovasti erilaisiin organisaatioihin ja liikkeisiin; missä määrin ad-hoc-toimintaa pystytään tarkkailemaan; kuinka tutkia epäorganisaatioita kuten olen luentoajatuksiini kirjoittanut.

Ehkä kurssin lopulla joihinkin näistä kysymyksistä on saatu vastauksia; nyt lienee vain aika odottaa ja pitää ajatukset kunnossa.