Tänään juhlistettiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhlia myös meidän rivijäsenten keskuudessa: ylioppilaskunta kaikessa suopeudessaan kustansi kaikille UniCafessa lounastaneille kupin kahvia sekä omenapiirakan palan.

Huomasin kuitenkin erään melko yllättävän seikan: kahvi ja omenapiirrakka tarjoiltiin paperisilta astioilta vaikka uskoisin että UniCafella olisi posliiniastiastoakin tälläisiin tarpeisiin. Ottaen huomioon että eräs ylioppilaskunnan toimintaa ohjaava arvo ympäristövastuu; vaikkakin selostuksessa puhutaan päästövähennyksistä itse kokisin myös jätteen vähentämisen tavoitteelliseksi asiaksi.

Mutta, sitten enemmän normaaleihin asioihin – eli siihen kuinka pieni maailma onkaan. Tapasin lounaallani opiskelijakolleegan humanistisesta tiedekunnasta — jonka kanssa olimme käyneet ala-asteella yhdessä silloin kun olimme pieniä, vieläpä samalla luokalla. Hän oli suuri tokaluokkalainen ja itse olin ensimmäisellä luokalla opiskelemassa lukemaan; meillä siis oli yhdistettyjä luokkarakenteita käytössä pienimmille opiskelijoille. Hän muisteli ruokalassa lyhyesti kuinka oli käynyt syntymäpäivilläni kun täytin kahdeksan, itse en toki muista mitään.

Pienen angiina-kuumeilun jälkeen palailen hitaasti mutta varmasti terveiden ihmisten kirjaan. Terveydenhoidossa minulle kirjoitettiin sairaslomaa vielä muutamalle päivälle siltä varalta että tarvitsisin.

Lapun saatuani mietin onko minulla oikeasti varaa sellaiseen lomaan: eräs läsnäolopakollinen kurssikin sattuisi siihen ja poissaoloni sillä kurssilla olivat jo täyttyneet. Muutenkin tuntuisi tyhmältä olla poissa luennoilta kun ne ovat vaan kaksituntisia uurastuksia kerrallaan — ei siis mitään kovinkaan rankkaa.

Eli, sairasloman sijasta istun nytkin yliopistolla odottamassa luennon alkua. Huvittavaa kuinka erilainen käytös minulla on töissä ja opiskelussa. Nimittäin, jos kyseessä olisi pelkästän työpaikan poissaolo olisin varmasti poissa määrätyt päivät; lukisin kotoa sähköpostit ja tekisin muita kevyitä asioita kyllä mutten varmaan vaivautuisi fyysisesti paikalle. Yliopistolla ei ole mahdollisuutta; ainoa työ mitä teen on ilmestyä fyysisesti paikalle ja pysyä hereillä en sitä jätä tekemättä.

Toisaalta kyse on myös tietyistä normeista. Työelämässä on hyväksyttävää sairastua ja olla poissa — poissaoloilmoitukseeni kuittaukseksi tuli vain kehoituksia parantua pian ja muistaa levätä. Aikataulut pettää käsiin, mutta ei sille voi mitään; kurotaan kiinni niin nopeasti kun saadaa.

Sen sijaan opiskelijamaailmassa minua painaa tietynlainen normi olla läsnä vaikkei se kunto ihan loistava olisikaan; luennot kun on sitä opetusta eikä sieltä poissaoloa suvaita. Toisaalta taas ei ole omaa “pomoa” jolle voisi ilmoittaa sairaudestaan: on joukko luennoitsijoita joiden mieliä ei tahdo pahoittaa.

Ehkä ajatusmaailmani on rikki, kuten tavallista. Kuitenkin väitän ettei opiskelijoilla ole sellaista yleellisyyttä kuin sairausloma — mitä mieltä te olette?

Kävin tänään Varjokuulalaakereissa, joka avaa Valtio-opin opiskelijoiden fuksivuoden. Enpä tiedä osallistunko muihin fuksitapahtumiin, mutta vähän kontaktia kannattaa aina hakea. Muistelen myös sitä kuinka kaksi vuotta sitten itse astelin laitokselle opiskelemaan mystistä alaa joka myös politiikkana tunnetaan.

Ehkä harmittavinta on etten tunne kahdessa vuodessa oppineeni mitään merkittävää. Jonkin verran olen feminismistä ja vallasta olen oppinut, poliittista filosofiaakin olen saanut suoritettua. Ehkä eniten järkyttää että muutaman vuoden päästä tulisi olla paljon nykyistä viisaampi valtiotieteen maisteri.

Mutta jätetäänpäs opiskelumurheet taustalle: uudet fuksit vaikuttivat normaaleilta valtsikkalaisilta. Muutamat olivat jopa tehneet taustatöitä ja googlanneet esimerkiksi minun nimeä — minkä he kyllä olisivat voineet jättää tekemättäkin. Kuten valtsikassa aina, paljon tyttöjä. Valitettavasti suurin osa alkoi olla nuorempia kuin minä: 1989 raivaa tiensä yliopistolle ja joudun myöntämään vanhenemiseni.

Tyypilliseen valtsikkahengaus tyyliin juomia meni ja perinteiseen tyyliini pakenin paikalta ennen tapahtuman loppua. Opin jopa välttämään ikäviä tutustumisleikkejä joissa piti osata nimiä; vielä kun pystyisi puhumaan pääsykoekokemuksesta ja -valmennuksesta ihmisten kanssa normaalisti. Kuitenkin moni ihminen kommentoi vaaleanpunaiset sukkani olivat kivan väriset, eli ihan pieleen ei voinut mennä.

Kuten minullekin aikanaan, perinteisiäkin kysymyksiä käytiin läpi: tutorit kertoivat näkemyksiään siitä mitä kursseja kannattaa käydä. Ehkä voisin jakaa omaa viisauttani sivuaineiden suhteen: uskaltakaa olla erilaisia ja miettiä mitkä asiat teitä kiinnostaa. Esimerkiksi kielitiede voisi olla varteenotettava, mutta jos villimmäksi saa mennä: miltä kuulostaisi kulttuurimaantiede tai kaupunkimaantiede?