Olen ihminen jonka voi teoriassa saada kiinni 24 tuntia päivässä ja 365 päivää vuodessa. Kannan mukanani laitetta, johon voidaan ottaa hädänhetkellä yhtyettä.

Kun mietin ylläolevaa, joudun pohtimaan hetken: olenko todella näin tärkeä? Tippuuko taivas paloina maahan jos minuun ei saada heti yhteyttä? Ei se niin tee. Erityisesti matkapuhelin, mutta myös muu 2000-luvun viestintä, on johtanut siihen että aina pitäisi saada kiinni. Aika outoa, kyllä lapsuudessa riitti että minut sai kiinni lankapuhelimella ja paperisella kirjeellä. Mutta, se nyt oli niin ysäriä.

Joskus tekisi mieli palata siihen, lukea sähköpostit vain iltaisella kun tulee koulusta ja jättää kännykkä pöydälle väristelemään. Mutta, taas tulee tämä ikävä sosiaalinen paine: uskallanko olla niin erilainen että tekisin näin? Ihmiset olettavat että matkapuhelimella saa aina kiinni. Tämä on varsin outoa kun huomioidaan että harva on todellisuudessa niin tärkeä ettei asia voisi muutamaa tuntia odottaa.

Miten käy jos joku viikko päädyn siihen etten ole kriittinen henkilö. Kuinka nopeasti tulee kommentit siitä että minut pitäisi saada puhelimella kiinni? Millaiseksi sosiaalinen paine kasvaa ennekuin sorrun puhelimeni orjaksi jälleen kerran? Kun kaikki odottavat jatkuvaa saavutettavuutta, ei ole helppoa todeta että “mä vastailen jos ja vain jos olen kotona ja mulla on aikaa”. Mutta, tämä on minusta vain terveellistä – en halua olla niin tärkeä että aina saisi häiritä. Vai haluanko?

Onko puhelin kuin huumetta johon olen jo tottunut niin etten voi päästää siitä irti? Kuinka pahat vieroitusoireet minulle voisikaan tulla? Haluankin pitää yllä illuusiota tärkeydestä ja näin kasvattaa sosiaalista asemaani. Odotan että puhelin soisi ja joku olisi taas pulassa tietokoneensa kanssa tai tahtoisi kysellä mitä tulikaan harjoitustehtäväksi. Haluan kokea että olisin tärkeä jollekin!

Ehkä on vain syytä tunnustaa, että pärjäisin ilman matkapuhelinta taskussani ja parin tunnin välein tehtävää sähköpostin tarkastusta. Ongelman tunnustaminen on eka askel kohti parantumista.

Minua kutsuttiin syksyllä datikseksi. Onhan se vähän nihkeä termi, koska datiksestä minulle tulee mieleen elämällisesti rajoittunut poika joka ei tee muuta kuin juo kokista ja syö mikropitsaa – kylmänä. Minähän en nimittäin juo kokista! Mutta, terminä datis on mielestäni enemmän negatiivinen kuin positiivinen.

Mutta, mitä tästä asemasta on seurannut minulle? Sähköpostilaatikkooni kolahtaa välillä viesti otsikolla “Apua!!!1” tai sitten joku uskaltautuu soittamaan minulle jos oikein on paniikki. On minut muutaman kerran herätettykin.

Mutta, toisaalta onhan minulla tiettyjä hassuja piirteitä: opiskelen tietojenkäpistelyä, käytän epäyhteensopivia järjestelmiä ja uskallan koska tietokoneisiin vähän rajummallakin kädellä. Oikeastaan, käpistely on ollut ihan mielenkiintoistakin ja sitä voisi periaatteessa jatkaa aineopintoihin jos aikaa riittäisi.

Tietojenkäsittelyn opintojen kohdalla olen huomannut kuinka paljon yliopisto vaikuttaa ajattelumaaimaani. Yliopisto-opinnot ovat vähän niinkuin Eclipse. Sehän pilaa aivot liikaa käytettynä vaikka onkin hyödyllinen. Yliopisto onkin valtava sosialisointilaitos, jonka tavoitteena on saada ihmiset ajattelemaan samalla tavoin. Ketterä kehitys on hyvyyttä , Euroopan unionin integraatio on aivan luonnollista ja perustuslait turvaavia.

Ei! Ajattelen vieläkin kuin matemaatikko. Matematiikassa ei ole mielipidekysymyksiä, ellei taistella siitä mikä on elegantein tapa tai oikea notaatio johonkin asiaan. Ikuinen kysymys nollasta luonnollisten lukujen jäsenenä on edelleen olemassa.

Yliopistollahan on kolme päätehtävää:

• tutkimus
• opetus
• yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Opetus sotkeutuu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen varsin hyvin – varsinkin jos ei kuuntele tarkkaan sitä mitä opetetaan ja kyseenalaista sitä. Olen huomannut tämänkin karvaasti. Aina pitäisi kysyä “Miksi?” kuin pieni poika vaan voikaan söpösti. Tai sitten “Onko aiheesta olemassa evidenssiä?” kuten tiedenainen kysyisi. Mutta, aina pitää kyseenalaistaa.
Nyt pohdittuani yliopiston luonnetta voisin mainita että ohjelmoinnin harjoitustyöni on hyväksytty, käsittääkseni varsin hyvällä arvosanallakin. Kuulema saavutin kurssille asetetut tavoitteet ja työtä oli mukava tarkistaa. Ja opin itse käyttämään yksikkötestaustyökaluja todellisessa elämässä. Kyseessä ei siis ollut nollasummapeli.

Yliopistossamme on käytössä periodit, eli opiskelemme kuusi viikkoa ja lepäämme seitsämännen jotta voimme taas opiskella kuusi viikkoa. Kuusi viikkoa on yllättävän lyhyt aika, tentit tulevat aina takaoikelta vastaan ja huomaa ettei osaa mitään.

Tämä periodi tulee olemaan fuksivuoteni viimeinen, seuraavaksi on edessä liuta tenttejä ja kesäloma. Loma on jännä juttu, koska silloin saa opiskela sitä mitä haluaa siten miten haluaa. Itse ajattelin katsoa muutamaa ohjelmointikieltä ja pedagokiikkaa nopeasti. Outoja ovat humanoidin kesähaaveet.

Mutta, ensiksi tulee selvitä ensi viikosta ja jämätenteistä. Vapun jälkeen minun pitäisi osoittaa taitoni SQL-tietokantakielen suhteen ja vähän korkeammalla tasolla ymmärtää miten relaatiotietokannat toimivat. Tämän jälkeen perjantaina minulla on kaksi tuntia aikaa käsitellä Euroopan poliittisia järjestelmiä ja nationalistista aatesuuntaa.

Nyt korostan tuota aikaa, nimittäin kaksi tuntia on varsin vähän kolmen kysymyksen vastaamiseen. 40 minuuttia kysymystä kohti, eli sitä vastausta ei ehdi sanataiteellisesti kovinkaan paljon muokata. Tämä ajanpuute on tyypillistä valtiotieteissä, mutta vielä pitäisi keksiä jokin luova perustelu siihen. Ehkäpä tentaattorit eivät halua lukea hyvin valmisteltua vastausta, jonka potentiaalipituus olisi jopa kolme konseptia. Siispä he lukevat vain noin yhden konseptin pituisen tekstin kysymystä kohti.

Mutta, voisin kommentoida tätä periodijärjestelmää – se kun tekee elämästä varsin raskasta. Kuuden viikon rutistus on aika mehuja syövä, ainakin minulle. Siinä ajassa pitää lukea muutama kirja ja ymmärtää niiden sisin olemus hyvin. Toisaalta tulee myös seurata luentoja, joita ei tunnu olevan riittävästi koska aina jää asioita käsittelemättä. Olisi taas hyvä suorittaa vertailuja muihin yliopistoihin, mutta minulla on kokemusta vain Helsingistä.