Aika taas kertoa, mitä humanisti on kokenut ihmeellisessä yliopisossa. Poliittisen filosofian kurssi on ohi ja suussa on enää paha maku. Mutta, miksi?

Olen jostain kurssin puutteista jo maininnut aikaisemmin jotain asioita, nyt lähinnä käsittelen tenttiä; mahtipontista sadan kysymyksen monivalintakoetta, kustakin kolme vaihtoehtoa. Pitkään koin, että tälläinen koe olisi unelmani: selkeät oikeat vastaukset ja helposti lasketavissa oleva pistemäärä. Kuinka väärässä olinkaan…

Monivalintakokeen hyvyys on, että sillä voi mitata koko kurssimateriaalin osaamisen. Normaalisti tenteissämme on yksi kysymys kirjaa kohti — joskus toki on kaksi, jättäen näin valinnanvaraa — millä mitataan koko kirjan sisällön hallinta. Sadalla kysymyksellä voi tietenkin mitata osaamista laajemmin, tarkistaa, ettei vain olisi tullut luettua muutamaa tärppikappaletta.

Kuitenkin, se mikä määrässä saavutetaan menetetään laadussa. Essee-vastauksessa voi luoda oman näkökannan, tulkinnan, käsiteltävästä asiasta. Esseessä voi yhdistellä eri teemoja ja näyttää, että on sisäistänyt kirjan oppeja eikä vain lukenut niitä ulkoa. Diskreetissä vastauksessa ei tälläisiä voi tietenkään osoittaa.

Kumpi näistä on parempi mittari? Tulisiko mielummin keskittyä osaamisen laajuuteen vai laatuun. Kysymys ei ole selkeä, esimerkiksi fuksikursseilla, joissa rakennetaan suurimmaksi osaksi yhteiskunnallista yleissivistystä, voisi olla järkevää keskittyä siihen, että koko opiskeltava alue tulisi osata. Kuitenkin, politiikan filosofian opintojakso on osa syventäviä opintoja, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitäisi oppia jollain tasolla soveltamaan saatuja tietoja omaan tutkimukseen, ehkä jopa olemaan kriittinen siihen, mitä on opetettu.

Tällä perusteella voisi pitää mielekkäämpänä jotain enemmän soveltavaa oppimistapaa, kuten essee muotoista koevastausta tai ehkä jopa jotain projektia. Nämä toki ovat raskaampia sekä opiskelijoille että opettajille, mutta toisaalta niissä saattaisi jäädä mieleen syvällisempi oppimiskokemus.

Disclamer: Kirjoittaja sai monivalintatentistä tyydyttävän (2) arvosanan, minkä voisi arvioida vaikuttavan käsitykseeni kurssista.

Olen päätynyt, hämäriä teitä, Päärakennuksen saliin viisi: Tasa-arvo, perusoikeus ja politiikan haaste–kurssille. Kurssin aihe siis on käsitellä tasa-arvoa ja sitä, mikä on tasa-arvon nykytila ja tulevaisuus. Valitettavasti kurssi keskittyy lähinnä tasa-arvoon, eli sukupuolten yhdenmukaisuuteen, eikä laajempaan yhdenmukaisuuskeskusteluun, kuten etnisiin vähemmistöihin tai seksuaaliseen suuntautumisen aiheuttamiin tekijöihin.

Noh, tämä kuuluu meillä feministisen politiikan tutkimuksen jaksoon, niin tämä ei välttämättä ole kovinkaan yllättävää. Kuitenkin, itse olisin jälkimmäisen tasa-arvonäkökulman kannalla. Lisäksi kurssin sukupuolikoostumus, ja ehkä asennekin kurssilla, häiritsevät minua. Mutta, ehkä isoin pommi tuli tällä kertaa.

Kurssin opettaja totesi, että on pitkän harkinnan jälkeen päättänyt lisätä miesten tasa-arvosta keskustelevan sivuston kurssimme blogiin. Se oli kuulema saada hänen, feministisen politiikan tutkimuksen, veren kiehumaan. Kuvitellaanpa tilanne toisin päin taas vaihteeksi, jollain kurssilla olisi lisätty — näillä kommenteilla — viite tasa-arvokeskusteluun naisnäkökulmasta. Mitenköhän tällöin olisi käynyt?

Kokeellisuus on luonnontieteissä normaali menetelmä ymmärtää maailmaa: pudotetaan omenia, tiputetaan höyhenia ja ymmärretään ilmanvastuksesta asioita. Myös ihmisläheisemmät alat, kuten psykologia ja sosiologia soveltavat kokeellisuutta. Mutta. miten yhteiskuntatieteet, kuten politiikan tutkimus suhtautuvat kokeellisiin menetelmiin?

Varsin hyvin, jos olisimme Yhdysvalloissa. Druckman et al. (2006) demonstroivat, kuinka kokeellisten menetelmien käyttö on kasvanut — heidän tutkimuksensa keskittyy amerikkalaiseen American Political Science Reviewhen. Myöskin muut tutkimustraditioon liittyvät instituutiot, kuten julkaisukanavat, koulutusohjelma sekä työpaikkoja oli nähtävissä. Toisaalta, eurooppalaisessa tutkimuksessa ei ole, kirjoittajan tietoon ainakaan tullut, kokeellista otetta. Tosin, Suomessa Turun yliopisto, erityisesti Kaisa Herne (2007), on pohtinut menetelmän käyttöä ja tehnyt muutaman kvasi-kokeellisen testin.

Mutta, olemme paljon puhuneet kokeellisuudesta, mitä kokeellisuus oikeastaan tarkoittaa? Täsmällisempään määrittelykeskusteluun kelpaisi esimerkiksi McGraw (1998) tai McDermott (2002). Kuitenkin, tämän blogin laajuudessa riittää vähän kömpelömpi määritelmä: kokeellisessa asemassa keskeinen tekijä on tutkijan kontrolli. Tämä liittyy esimerkiksi koehenkilöiden valintaan, missä keskeistä on satunnaisuus. Myös toistettavuus voidaan kokea olennaiseksi osaksi kokeellisuutta, mihin liittyy ympäristön muuttujien hallinta.

Mutta, mit hyötyä kokeellisuudesta sitten voisi olla? Jos kysymme, miten kokeellista tutkimusta on jo käytetty ja vastaamme Hoffman & Spitzeriä (1985) ja Druckmania et al. (2006) mukaillen: kokeellista tutkimusta voidaan käyttää:

1. olemassa olevien teorioiden ja hypoteesien testaamiseen
2. uusien teorioiden luontiin empiiriseen tyyliin
3. päätöksentekijöiden toiminnan tukemista, esimerkiksi kokeellisesti testaamalla uuden päätöksentekojärjestelmän toimivuutta.

Eli, kokeellinen tutkimus voi olla akateemisen työn lisäksi käytännöllistä, poliittisia toimijoita tukena. Tämä on kiintoisa alue, joka luonnollisesti johtaa kysymyksiin siitä, onko tämä politiikan tutkijoiden tehtävä — vai tulisiko tieteen ja käytännön pyrkiä erottumaan toisistaan. Mitä mieltä sinä olet?

Lisää kokeellisuudesta politiikan tutkimuksessa on luettavissa politiikan teorian kurssille kirjoittamastani esseestä.