Tieteissä normaalisi on jako kahteen ehkä liiankin eriävään alaan: kvantitatiiviseen ja kvalitatiiviseen tutkimukseen. Oikeastaan tämä jako ei ole erityisen hyvä, koska usen yhtenäinen lähestyminen on parempi kuin kumpikaan metodi yksin.

Aloitan yhteiskuntatieteissä myös jang-puolisen opiskelun tutustuen haastattelumenetelmiin ja niiden soveltamiseen tutkimuksessa. Vaihtoehtoina olisi ollut kriittinen tutkimus ja historiallinen tutkimus; vaikkakin kriittinen tutkimus tarjoaisi kiinnostavan aihepiirin – se ei sovi lukujärjestykseen. Joten, haastattelumenetelmät auttakoot minua eteenpäin laadullisen aineiston anayysin opettelussa.

Kurssi on poikkeuksellisen käytännönläheinen: tutkimme puolustusvoimien maineen ja strategian välisiä yhteenliittymiä, tutkimusongelmassa erityisesti esitetty kuinka strategia vaikuttaa maineeseen. Muutama opiskelija, minä mukaanlukien pohdiskeli pitäisikö suunnan olla toisesta suunnasta: maine vaikuttaa startegian ymmärtämiseen ja siihen mitä rivien välistä luetaan. Mutta mikä tekee aiheesta niin poikkeuksellisen käytännönläheisen? Meidät on “myyty” haastattelijoiksi Tampereen yliopiston, Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimushankkeeseen. Jokainen meistä päätyy haastattelee yhtä kansanedustajaa puolistukturoidulla menetelmällä ja literoi aineiston käytettäväksi tutkimuksessa. Lisäksi teemme kaikkien keräämästä aineistosta tutkimuksen.

Oikeastaan, suurimmat ongelmani tällä hetkellä liittyvät tutkimuksessa käytettyihin metodeihin: haastattelu on jossain puolistukturoidun ja strukturoidun haastattelun välillä. Itseäni kiinnostaisi enemmän teemahaastattelu, mutta perusteet valinnalle on kuitenkin olemassa. Näet Mykkänen esittää artikkelissaan Eliittihaastattelu ettei eliitinjäsenet, joihin myös kansanedustajat kuuluu, normaalisti suostu esimerkiksi teemahaastatteluun. Pakko kai luottaa kokeneempaan tutkijaan.

Seuraavaksi pitääkin miettiä mitä itse saa puolustusvoimien strategiaa koskettelevasta aineistosta irti.

Toinen pakollisita metodikursseistani alkoi juurikin; tutustun määrällisiin eli kvantitatiivisiin menetelmiin jollain tarkkuudella. Valitettavasti tarkkuus ei tule olemaan mitenkään erityisen hyvä – kuulema opettajan mukaan kurssi on samaa tasoa kuin tilastotieteen johdanto, jonka kävin viime vuonna jo.

Tulemme käsittelemään nyt perustilastotieteitä, niitä jotka minulle tulicat tutuksi suunnilleen lukioaikoihin, varsin paljon. Kurssiin liittyvässä harjoitustyössä vaatimustaso ulottuu ristiintaulukointiin; mitään varianssianalyysiä tai logaritmistä regressiota ei ihmisiltä kuulema vaadita kohtuuden nimissä. Huomaa, että meidän opiskelijat tulevat monenlaisista lähtötaustoista, osa on filosofeja, toiset taas nauttivat yhteiskunnallisesta keskustelusta ja saattaa joukossa muutama taikurikin olla. Toisaalta meidän opinnot ovat varsin yleissivistäviä jolloin tämä ei ole ongelma. Ehkä opimme täällä vain tiettyjä yleisiä menetelmiä ja ajatustapoja ja toivomme että se taho mikä meidät palkkaa kouluttaa meitä sen alan erityisasiantuntijoiksi; T-osaajiksi.

Muutamia ajatuksia ensimmäiseltä luennolta jossa käytiin varsin vilkasta depaattia tieteen olemuksesta, siitä mikä lähestymistapaa pitäisi soveltaa. Minun kommenttini aiheeseen on, ettei omia ajatuksiaa pidä aina luennolla jakaa – olen aina välillä varsin eri mieltä luennoitsijan näkökulmista ja kirjotan siitä huomioita muistiinpanoihin ja välillä jopa blogissani kerron omaa positioitani maailman menoon. Miksi näin? Luennoitsijan ja opiskelijan suhdetta voisi kuvata kuin lapsen ja aikuisen suhteeksi sängyn vieressä.

Käyttämäni metaforat eivät ole aina hyviä, mutta jatketaan tämän kanssa. Lapsi on sängyssä valmiina nukahtamaan ja aikuinen yrittää kertoa iltasatua parhaansa mukaan: ei liian jännittävää eikä liian epäselvää ettei lapsi siitä häiriintyisi. Miten tässä kävisi jos lapsi jokaisen lauseen jälkeen kyseenalaistaisi mitä aikuinen onm juuri sanonut ja kertoisi oman mielipiteensä? Aina välillä lapsi toki kyselee tarkennuksia joihin aikuinen sitten kehittää jotain.

Samanlaisesti luennoitsija kertoo tarinaansa opiskelijoille, koittaen saada heidät oppimaan. Opiskelija voi olla eri mieltä, mutta jatkuva kommentointi rikkoo luennoitsijan tarinan ja rikkinäiset tarinat ovat ikäviä.

Kommentoin kurssia sen edetessä luonnollisestikin. Blogi näet on hyvä omien ajatuksien reflektointiin.

Löysin käsin luonnostellun version blogitekstistä. En tiedä kuinka vanhaa se on, olettaisin sen sijoittuvan likimäärin syksyn ensimmäiselle periodille. Luonnostelen paljonkin blogitekstejä (vaikkei sitä aina uskoisikaan) ja aina välillä esitän raakileita ihmisille tarkistaakseni että teksti on jotakuinkin järkevä. Mutta, käsitteen määrittelemisen jännään maailmaan:

Mietin jälleen kerran tieteellisyyttä ja sille asetettavia vaatimuksia. Metodologiset opinnot ovat (jos tentti menee hyvksytysti läpi – muutoin edessä on uusinta) syksyltä ohi mutta teema jatkuu ainakin päässäni.

Kysymys siitä mikä on tiedettä on aina hankala, koska loppujen lopuksi kyseessö on mielipidekysymys. Huomasin että matematiikkahan käsittelee ihmisen muodostamaa formaalia termistöä; kääntyvän matriisin dererminantin positiivisuuden osoittaminen on on vain epämääräisiä termejä. Yhteiskuntatieteet (tai ehkä jopa ihmistieteet) ovat mielestäni varsin samanlaisia – meillä termistöä ei vain ole naulattu kiinni vaan sen määritteleminen on tärkeä osa tutkimuksen tekemistä ja vaikuttaa lopputuloksiin.

Tätä voisi käsitellä ajankohtaisen terveyshuollon kiistalla. Näen kolme merkittävää termiä: palkkakuoppa, tasa-arvo ja kohtuus. Eräs merkittävä kysymys on, onko terveydenhuolto palkkakuopassa kuten väitetään? Miten määritellääm palkkakuppa; onko se palkkojen

On tiettyjä termejä, jotka aiheuttavat normaalia enemmän keskustelua; demokratia, tas-arvo ja politiikka mainitakseni muutamia. Esimerkiksi tasa-arvolain soveltaminen parturi-kampaamoissa hohtaa suoraan kysymykseen siitä mitä tasa-arvo on? Tulisiko miehen ja naisen hiustenleikkausten olla saman hintaisia vaiko ei?

Koska käsitteet merkitsevät suhteessa tutkimustuloksiin, on merkittävää raportoida minkälaisia käsitteitä ja taustaoletuksia on tutkimuksessa tehnyt ja käyttänyt. Tässä mielessä behavioralistinen tutkimussuunta on varsin kiinnostava, koska siinä keskityttiin tulosten toistettavuuteen – joka näin pakotti pohtimaan näitä asioita.

Tyypillinen esimerkki oikeasta tapauksesta liittyy työttömyystilastoihin: työttömien määrä riippuu täusin siitä minkä laitoksen tilastoaineistoa käyttää. Erityisesti voidaan huomata että osa määrittelystä on (poliittisen) vallan käyttämistä!