Määrälliset menetelmät
Toinen pakollisita metodikursseistani alkoi juurikin; tutustun määrällisiin eli kvantitatiivisiin menetelmiin jollain tarkkuudella. Valitettavasti tarkkuus ei tule olemaan mitenkään erityisen hyvä – kuulema opettajan mukaan kurssi on samaa tasoa kuin tilastotieteen johdanto, jonka kävin viime vuonna jo.
Tulemme käsittelemään nyt perustilastotieteitä, niitä jotka minulle tulicat tutuksi suunnilleen lukioaikoihin, varsin paljon. Kurssiin liittyvässä harjoitustyössä vaatimustaso ulottuu ristiintaulukointiin; mitään varianssianalyysiä tai logaritmistä regressiota ei ihmisiltä kuulema vaadita kohtuuden nimissä. Huomaa, että meidän opiskelijat tulevat monenlaisista lähtötaustoista, osa on filosofeja, toiset taas nauttivat yhteiskunnallisesta keskustelusta ja saattaa joukossa muutama taikurikin olla. Toisaalta meidän opinnot ovat varsin yleissivistäviä jolloin tämä ei ole ongelma. Ehkä opimme täällä vain tiettyjä yleisiä menetelmiä ja ajatustapoja ja toivomme että se taho mikä meidät palkkaa kouluttaa meitä sen alan erityisasiantuntijoiksi; T-osaajiksi.
Muutamia ajatuksia ensimmäiseltä luennolta jossa käytiin varsin vilkasta depaattia tieteen olemuksesta, siitä mikä lähestymistapaa pitäisi soveltaa. Minun kommenttini aiheeseen on, ettei omia ajatuksiaa pidä aina luennolla jakaa – olen aina välillä varsin eri mieltä luennoitsijan näkökulmista ja kirjotan siitä huomioita muistiinpanoihin ja välillä jopa blogissani kerron omaa positioitani maailman menoon. Miksi näin? Luennoitsijan ja opiskelijan suhdetta voisi kuvata kuin lapsen ja aikuisen suhteeksi sängyn vieressä.
Käyttämäni metaforat eivät ole aina hyviä, mutta jatketaan tämän kanssa. Lapsi on sängyssä valmiina nukahtamaan ja aikuinen yrittää kertoa iltasatua parhaansa mukaan: ei liian jännittävää eikä liian epäselvää ettei lapsi siitä häiriintyisi. Miten tässä kävisi jos lapsi jokaisen lauseen jälkeen kyseenalaistaisi mitä aikuinen onm juuri sanonut ja kertoisi oman mielipiteensä? Aina välillä lapsi toki kyselee tarkennuksia joihin aikuinen sitten kehittää jotain.
Samanlaisesti luennoitsija kertoo tarinaansa opiskelijoille, koittaen saada heidät oppimaan. Opiskelija voi olla eri mieltä, mutta jatkuva kommentointi rikkoo luennoitsijan tarinan ja rikkinäiset tarinat ovat ikäviä.
Kommentoin kurssia sen edetessä luonnollisestikin. Blogi näet on hyvä omien ajatuksien reflektointiin.