Kunnon valtiotieteilijä viettää kiirastorstainkin luentosalissa: oli mahdollisuus päästä kuuntelemaan Eurooppa-tutkimusverkoston luennolle ministerineuvoston äännestyskäyttäytymisestä.

Koska luento oli tarkoitettu kaikenlaisille humanisteille, kerrattiin alussa ministerineuvoston asemaa Euroopan unionissa. Kyseessä on siis jäsenvaltioita edustava taho, joka on se lakia säätävä elin Euroopan unionissa. Vaikkakin parlamenttiä on edelleen nostettu esille, voidaan ministerineuvostoa pitää keskeisempänä elimenä – sillä on enemmän valtaa. Ministerineuvosto tekee päätöksiä joko yksimielisesti tai määräenemmistöllä, mutta se pyrkii päätöksissään konsensukseen. Jokaisen valtiotieteilijän laajaan yleissivistyksen kuuluu Platonin aatosten ja p-arvon olemuksen lisäksi myös tämäkin asia.

Kiintoisampaa oli professorin kiinnittämä huomio yleiseen teoriaan (joka myös minulle on opetettu) jonka mukaan konsensushakuisuuteen olisi kaksi syytä:

• se kasvattaa päätöksen legitiimisyyttä unionin kansalaisten keskuudessa
• se sitouttaa viranomaisia hankkeen toteutumiseen

Professori piti kumpaakin vaihtoehtoista selitystapaa heikkona ja tällöin pääsyyksi konsensuspyrkimykseen muodostuisi halu näyttää yhtenäiseltä. Edelleen hän jatkoi, että tämä on perin kummallista – politiikaan kun kuuluu olennaisena osana ristiriidat.

Professori asetti tutkimuskysymykseksi luennon alussa: “Miten Euroopan unionin laajeneminen on vaikuttanut ministerineuvoston äänestyspäätöksiin ja äänestyskoalitioihin?” Kun perustiedot olivat kasassa jatkoimme eteenpäin kysymysten selvittelyssä. Aineistona oli liuta julkaistuja ministerineuvoston päätöksiä, joista professori oli laskenut mitä moninaisempia taulukoita.

Referoin suoraan tuloksiin: noin yleensä Pohjoismaat äänestivät normaalia useammin ehdoitusta vastaan. Kuitenkaan mitään merkittävää klikkiä, eli ryhmittymää joka aina äänestäisi samalla tavoin, ei tutkimusaineistossa havaittu. Ehkä kiintoisinta oli Suomen yllättävä linjamuutos joka sijoittuu pääministeri Vanhasen (toistaiseksi) ainoan hallituksen aikoihin: Suomi muutui hiljaisesta hyväksyjästä vastustajaksi Ruotsin, Tanskan ja Viron tavoin.

Koska aina tutkimustyössä tulee miettiä jatkotutkimusaiheita, niin professori oli muodostanut matemaattisella menetelmällä (jonka nimi kyllä mainittiin – kyseessä ei siis ole taikalukugeneraattori) Euroopan poliittisen kartan 27 jäsenmaalle, joka voidaan esittää myös seuraavasti:

• pohjoisen maksajavaltiot, jotka eivät lunnollisesti halua maksaa enempää
• etelän saajavaltiot, jotka eivät halua menettää tulojaan
• idän tulokkaat, joille suurin osa etelän tuloista kuuluisi

Tuli keskustelun aika ja eräs lakitieteilijä kysäisi samaa asiaa jota itse mietin: aineistossa on vain ministerineuvoston eteen päässeet tapaukset. Mutta, eihän Suomessakaan hallitus vie käsittelyyn lakiehdoitusta jos sillä on syy epäillä että se kaatuisi eduskunnassa. Vastaavasti ministerineuvoston virkamieskunta ei vie ministerineuvoston ksäittelyyn tapasuta josta on voimakkaita ristiriitoja eri jäsenmaiden välillä – niitä pyritään virkamiesportaalla lieventämään. Siispä, todelliset klimpit luultavasti ovat olemassa, mutta niitä ei tutkimusmetodologialla voida havaita.

Ehkä tärkein opetus minulle oli että pitää ajatella vielä kriittisemmin kuin nykyään. Kyseenalaistaa se mitä minulle esitetään ja tätä kautta ymmärtää hitusen enemmän maailman toimintaa.

Prologi:

Internet vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme yhä voimakkaammin. Olemme nyky-yhteiskunnassa jatkuvasti verkottuneita ja yhdistyneinä suuriin inhimillisiin tietovarantoihin. Tiedämme nykysin hetkessä mitä Yhdysvalloissa tapahtui ja voimme kommunikoida tuttaviemmen kanssa – globaalisti.

Johdantona tähän ajatusvirtaan oli normaali markkinointiosaston käsienheiluttaminen siitä, kuinka sähköinen viestintä muuttaa elämäämme. Kuitenkin, on tunnustettava että sähköiset mediat muuttavat jopa käsityksiämme poliittisesta toiminnasta – esitän nyt muutamia aatoksia teoksesta Developments in West European politics (Heywood et al.). Pyrin osoittamaan, että myös politiikan tutkimuksen on syytä olla varsin tarkkavainen viestinnän vallankumouksen suhteen.

Kun Suomessakin ovat vaalit jälleen ohi voisimme tarkastella äänestysaktiivisuutta – joka saavutti pohjalukemansa jälleen kerran. Emme ole kuitenkaan Euroopassa yksin: 1960-luvulta lähtien äänestysaktiivisuus on useimmissa valtioissa laskeva. David Broughton kiinnittää huomioita tähän ja esittää niitä perinteisiä syitä: äänestäjät ovat tyytyväisiä, puolueet eivät saa kannattajakuntaansa liikkeille…

Kuitenkin kiinnitän huomiota tiivistelmän ajatukseen jonka mukaan kehittynyt teknologia parantaisi hallinnon ja kansalaisten välistä keskustelua. Toisaalta tämä voisi kasvattaa edelleen sitä väliä joka on nykyisin poliittisesti aktiivisia ja passiivisia: passiivikkolla olisi edelleen vähemmän tietoa. Edelleen tiivistelmän ulkopuolelta käsitellään sähköistä äänestämistä, jonka ensimmäiset kenttätestitkin on jo tehty ja niiden tulokset ovat olleet käsittääkseni lupaavia.

Toisaalta internet on myös pahuuden akselin ase: Cas Muddle syyttää internettiä äärijärjestöjen voimistamisesta. Muddle toteaa, että kaikki sähköisen toiminnan hyvät puolet: virtuaaliyhteisöt, tiedonjako ja sananvapaus ovat myös käytettävissä pahuuteen.

Postlogi:

Internetin tulevaisuus on hiertänyt useita ihmisiä: toiset väittää internetin olevan torakka joka kestää kaiken ja toiset taas arvelevat että mainospostitus tukkii verkon toiminnan. Itse uskon yhteisöllisyyden muutuvan edelleen keskeisempään asemaan: Web 2.0 on kehityksen nykyinen suuntima, enkä näe että YouTuben, MySoacen tai blogien tapaiset mediat menettäisivät suosiotaan.

Yllätyin yhden kurssin arvosanasta kun se minulle kerrottiin – eikai se työ nyt ihan noin huonosti mennyt pohdin – ja vakiintuneen tapani mukaan lähestyin ohjaajaa sähköpostilla kysyen että mitä nyt olisi pitänyt parantaa parempaan arvosanaan. Vastaukset ovat aina olleet valaisevia, mutta tämä on jo yllättävä:

Kiitos! Sain tuon jo maanantaina. Työ oli ihan ok. En ollut merkinnyt arvosteluperusteita tältä osin ylös, koska opponointilomake puuttui jostain syystä. Oli mahdollista, että olin sekoittanut ryhmänne numeron arvosanaanne ja pyysin *ä nostamaan arvosananne neloseen,jos sillä nyt on merkitystä.

Sinäänsä yllättävää, että yliopiston sisällä todetaan että arvosanoilla ei ole väliä – ainakaan silloin kun ne ovat harjoitustöistä tai kursseista. Ja eniten minua kiinnostaa, että mikä siinä työssä on edelleen ollut vikana kun viitosta ei ole tullut – mutta koska opponenttimme ei koskaan työtämme ole käsitellyt niin sellaista lomaketta ei luonnollisestikaan ole olemassa.

Mahdotontahan olisi nyt, kun kurssista on kulunut ainakin kuukausi muistaa mitään arvosteluperiaatteista. Onneksi isommissa opinnoissa arvosana-algoritmi on vähemmän taikalukuihin perustuva, mutta näitä arvosanamokia tapahtuu myös suuremmissa piireissä. No, opettajatkin ovat kai vain ihmisiä.