Aamulla oli vallan tutkimuksen tentti, tai oikeastaan osa sitä: suoritin teoksen Barry Hindess: Discourses of Power. Koska poliittinen filosofia tai ajattelu ei kuulu lempiaineisiin, eräs opiskelijatoverini auttoi minua kirjan sisemmän olemuksen analysoinnissa ja ymmärtämisessä. Kesken opintopiirimme hän totesi minulle, ettei minun kannattaisi keskittyä kappaleisiin diskreettinä vaan pyrkiä näkemään tietty jatkuvuus niiden välillä.

Varsin viisas neuvo, mutta samaan aikaan myös triviaali. Vallan käsitteessähän on tapahtunut muutos siitä mitä itse kutsun kvantitatiiviseksi analyysiksi kohti kvalitatiivista, kontekstisensitiivistä analyysiä. Ehkä sitten käsittelen asioita välillä liian diskreetisti, mutta joissain asioissa jatkuvuus on tarpeellista – toisissa ei.

Tenttikysymys oli valtiotieteilijämäinen: miten Hindess käsitteli Lukesin radikaali vallankäsitteen suhdetta kriittiseen teoriaan. Monia aspekteja, joita tuo esille, mutta kuten aina on syytä aloittaa määrittelemällä keskeisiä käsitteitä. Lukesin valtakäsitys perustuu analyysiin vallan muodoista:

1. Vallan perinteinen käsitys; valta päätöksen tekemisenä; julkinen valta
2. Vallan kontekstuaalisempi käsitys, valta osana esimerkiksi agendojen asettamista; yksityinen valta
3. Valta arvojen, ideologioiden, normien ja käsitteiden kautta

Näistä viimeinen kohta edusti erityisesti Lukesin osuutta analyysissä, ja muodostaa myös merkittäviä näkökulmia kriittisiin teorioihin. Esimerkiksi marxilaisuus perustuu siihen, että ideologiat ovat poliittisen vallan käyttöä (toki lukuunottamatta marxilaisuutta, joka perustuu tieteeseen) ja feministisessä tutkimuksessa kielen merkitystä vallankäytön välineenä voidaan nostaa esille – mutta tälläisiä asioita ei kysymyksessä kysytty, vaikkakin esimerkit ovat aina mielekkäitä.

Hindessin näkökulma ja esitystapa korostaa mielestäni Lukesin radikaalia vallankäsitystä vähän liikaakiin, vastaavia ajatuksia on löydettävissä historiallisesta legitimiteettikeskustelusta. Lieneekö syynä esimerkiksi teoksen tietty vanhanaikaisuus tai yhdysvaltalais-brittiläinen traditio: itse väitän että “radikaali” vallankäsitys on vakiintumassa myös valtavirran tutkimukseen.

Vastaukseni oli varsin epämääräinen ja arvioisin että lopulliseksi arvosanaksi tulee 2 tai 3. Ei mikään hyvä, mutta onpahan läpi. Läpipääsy tässä onkin tavoitteena alkuun, nimittäin kyseinen teos on esitietovaatimuksena vallan tutkimuksen kurssin tenttiin, joten nyt toivottavasti on esitiedot kunnossa. Alas olen vajonnut kun näin ajattelen, mutta joskus pitää rationalisoida opiskelujaan.

Ensimmäinen luento kurssilta modernin demokratian ongelmat käsitteli poliittisen osallistumisen käsitettä. Käsiteen merkitystä ei voi korostaa tarpeeksi, koska käsitys siitä mitä pidämme poliittisena osallistumisena myös kertoo siitä mitä tutkimme. Pohjana määrittelyn tuessa oli Congen esittämä määritelmä:

yksilöllinen tai yhteisöllinen toimi kansallisella tai paikallisella tasolla joka tukee tai vastustaa valtion rakenteita, auktoriteettia tai päätöksiä julkisten hyödykkeiden jakamisesta (oma suomennos)

Tämä määritelmä on vuodelta 1988, mutta argumentoin silti että se on toimiva, kunhan muistamme sen rajoitteet: käsitys politiikasta rajoittuu institutionaaliseen (suppeaan) käsitteeseen. Lisäksi erittäin hämmentävää on, ettei ole merkittävää miksi ihmiset tekevät jotain. Valaistaan tätä esimerkillä, jota myös seminaarissa tuotiin esille:

Erääksi päiväksi suunniteltiin tapahtumaa, mielenilmausta, erään maan hallintotapaa kohtaan pukeutumalla keltaiseen. Jos kuitenkin samana päivänä sattumalta pukeuduin keltaiseen paitaan, onko tämä poliittista osallistumista?

Jos ostan reilun kaupan silakoita, onko se poliittista osallistumista?

(Huomaa, kuinka ovelasti puhallan tähtisumua ja peitän tilanteet käytännönläheisestä kontekstista.)

Oikeastaan, keskustelu poliittisesta osallistumisesta kiteytyy varsin nopeasti keskusteluun siitä mitä on politiikka; riitely keskustelu siitä ettei määritelmä anna tilaa suuryrityksille poliittisen osallistumisen kohteena onkin oikeastaan kysymys siitä mitä on politiikka ja onko suuryrityksille tilaa siellä.

Poliittisen osallistumisen määritelmää on elaboroitu ja mielestäni huvittavin lopputulos on, että poliittista osallistumista on osallistuminen politiikkaan (tämä oli toki hienommin muotoiltu tutkijan paperissa, mutta tämän näen pääsisältönä). Myös itse oikeusministeriö takertelee määritelmän kanssa: heidän mukaan poliittinen osallistuminen on mukanaoloa yhteiskunnallisessa elämässä.

Käsittelimme myös poliittisen osallistumisen muotoja, äänestämisestä mielenosoituksien kautta terroritekoihin. Naurakaa vain, mutta terroriteot voivat olla poliittista osallistumista (koska tuleekaan kurssi talonvaltauksen perusteet, 4 op?), vaikkei se ehkä ole ihan perinteisenä pidettyä.

Tämä on jälleen yksi ongelma, kuka päättää mittarit joilla mittaamme poliittista osallistumista. Kuka päättää ettei kansanedustajien huumaaminen olisi poliittista osallistumista? Joku, ehkä yhteiskunta ympärillämme, asettaa tiettyjä reunaehtoja, raameja siitä mikä on hyväksyttävää. Ja kuten Wiberg osoittaa, ehkä se onkin hyvä näin.

Politiikan tutkijan suurin ongelma tuntuu olevan, ettemme pääse tutkimaan miksi joku ihminen jotain tekee – sen takia joudumme tekemään teennäisiä määritelmiä ja keskustelemaan niiden pätevyydestä.

Pitkäaikaisemmat lukijat saattavat muistaa viime keväisen kamppailuni poliittisen filosofian suhteen. Silloin ajattelin iloisesti ettei kyseiseen alaan tarvitsisi enempää tutustua. Mutta, joudun tutustumaan ensi vuoden ensimmäisessä periodissa vallan käsitteeseen – jota luonnollisesti lähestytään poliittisen filosofian kautta. Hobbes, Habermann ja muut tuttavat palaavat takaisin elämääni.

Ikävintä tässä on se, että yksi kurssi jota en oikein ole osannut tulee tietenkin näkymään heikkoina pohjatietoina joka taas tarkoittaa enemmän työtä jos haluaisi menestyä. Oikeastaan, tämä on varsin oletettavaa – perusopinnot kannattaa aina ottaa tosissaan. Mutta, tehty mikä tehty; kaikki oppisisältö ei aina voikkaan kiinnostaa.

Muuten, kerrottakoon metodologia-kurssin jälkimainingit. Kurssi meni läpi toiseksi parhaalla arvosanalla. Tämä herättää aina pohdintaa – miksi arvosana oli juuri tälläinen? Tämä on aina vähintään hämännyt minua; miten arvosanat jaetaan täällä.

Muistan erään lukion historiankokeen esseevastaukseni (kolme sivua) jossa olin yhdessä virkkeessä kerännyt puolet tehtävänannon pistemäärästä. Tämä oli koomista, koska samaan aikaan en yhden sivun höpötykselläni teknologisesta kehityksestä liikenteen alalla saanut pistettäkään. Uskallan sanoa, että arvosanani kärsi luultavasti marxismiin liittyvän kysymyksen kohdalla eniten, mutta pitänee käydä katsomassa tiedekunnan ilmoitustaululta tehtäväkohtainen pistesaalis ja pohtia sitten enemmän.