Vanha kansa tapaa sanoa: humanismi on luontainen humalatila. Metodologia-kurssin alun jälkeen ymmärsin mistä tämä varsin totuudenmukainen käsitys johtuu.

Valtio-opin johdantokurssilla meille opetettiin, että ala-asteella tiedät kaiken, yläasteella opettaja tietää kaiken, lukiossa niin oppilas kuin opettaja on ulalla mutta ylioppilastutkintolautakunta tietää kaiken – ja yliopistossa myönnetään ettei tiedetä mitään. Tämä ei ehkä ollut keskeisintä oppimissisätöä, mutta jäi mieleeni.

Vähän samanlainen olo tuli tunnilla kun puhuttiin ontologiasta (käsityksestä siitä mitä on olemassa) ja epistemologiasta (käsitys siitä mitä voimme tietää). Maailmankuvamme voi olla perustuksellinen – jolloin yhteiskunta on olemassa meistä riippumatta tai perustukseeton (anti-perusteellinen) jolloin yhteiskunta on olemassa meidän sosiaalisen rakentamisen – matemaatikko sanoisi konstruktion – avulla. Valmiina toiseen lasilliseen?

Positivismi, realismi ja relativismi on käynnissä olevan metodologia-kurssin (ei siis menetelmäkurssin) päälähestymistapa: positivismi uskoo perustukselliseen lähestymistapaan ja tätä kautta mahdollistaa analogian yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden välillä; tämä tietekin vaikuttaa käsitykseen tutkijan roolista, tutkimuskysymyksen asettelusta sekä myös raportoitavista tutkimustuloksista. Positivismin lievennys on realismi, joka heikentää vähän vaatimuksia: yhteiskunnan rakenteet ovat niin “monimutkaisia” että voimme tutkia vain niiden esiintymisasuja – emmekä itse todellisuutta.

Tämä on vielä ymmärrettävää, kunnes paikanpäälle tulee relativisti. Hän vaikuttaa nauttineen enemmän kuin sinä, koska teoriat ovat todella jänniä: yhteiskunta on olemassa vain meidän kautta joten kaikki tutkimustulokset ovat tulkintaa. Diskurssit on se juttu joiden kanssa relativistit työskentelevät eniten: esimerkiksi tasa-arvodiskurssi on varsin mielenkiintoista: kaikki kannattavat tasa-arvoa aina jos sitä kysytään.

Tähän väliin rohkaisuryyppy (ota). Miksi väitin että relativisti on nauttinut enemmän kuin sinä? Istut nyt luultavasti tuolilla kuten minä: mutta onko se tuoli vai onko se sittenkin jakkara jonka yhteisö ympärilläsi saa näyttämään tuolilta?

Luennoitsijamme – ainakin minun mielestä – tuntui varsin kivalta; hän sanoi ihan rehellisesti esimerkiksi mielipiteensä tenttikirjoista ja saikin minut vaihtamaan “Argumentti ja kritiikki“-teoksen Waltonin “Informal Logic“iin. Muutokseen toki vaikutti oma mielipiteeni ensiksimainitun kahdestasadasta ensimmäisestä sivusta. Edelleen hän sai minut vakuuttuneeksi että toinen kirjavalintani “Theory and methods in Political Sciences” on oikea.

Mutta, nyt on aika esittää kriittistä argumentaatiota kurssia kohtaan. Kurssin vetäjä Johanna Kantola on tunnettu feministisestä lähestymistavastaan, sen takia hän luultavasti esitti voimakasta kritiikkiä positivismin suuntaan: se lähestymistapa ei tue hänen tutkimustyötään. Hän tosin ilmaisi olevansa selvästi enemmän relativisti kuin suurin osa laitoksen henkilökunnasta.

Kuitenkin kurssi on vaarallinen siinä mielessä, että täällä voisi helposti saada pienen viattoman fuksin vanhemman tieteenharjoittajan ajatusmaailmaa sekaisin ja saada hänen tutkimusorientaation muutettua. Toisaalta, samaan aikaan tämä on vähän pimeiltä voimilta suojautumista: kun tiedän mitä kaikkea on olemassa osaan esimerkiksi raporttia lukiessani arvioida mitä suuntaa kirjoittaja itse edustaa.

Luennolla mietin myös seuraavaa: jos puu kaatuu metsässä, mutta kukaan ei kuule – päästääkö puun kaatuminen äänen?

This entry was posted on Wednesday, September 5th, 2007 at 7:53 pm and is filed under Opiskelua. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.