Seuraava teksti löytyi työpöydältäni eikä se vaikuta mitenkään niin huonolta etten sitä kehtaisi tänne laittaa. Sopii vielä hyvin yhteen metodologia-kurssin kanssa. 

Yritän kesäpuhteeksi lukea kirjaa, joka käsittelee tutkimuksen tekemistä. Tai, se käsittelee sitä jossain vaiheessa teosta – nyt olen päässyt lähinnä argumentaation perusteisiin. Ja koska argumentaation perusteet ovat varsin hötöistä, ei motivaatio jatkaa oppikirjan kanssa ole varsin suuri. (Tosin, todellinen valtiotieteilijä olisi lykenyt teoksen yhdessä illassa, koska se on niin ohut.)

Mistä motivaation puute voisi johtua? Kiinnostavaa materiaalia lukisi kyllä vapaa-aikanakin, joten lähdetään tästä liikkeille. Seuraavaksi voin miettiä miksi asia ei tunnu minusta kiinnostavalta. Häiritseekö vasta-alkajille suunniteltu lähtötaso lukuelämystäni todella niin paljon vai tulisiko syytä etsiä enemmänkin koko aineesta jota opiskelen.

En edelleenkään ole varma siitä onko yhteiskuntatiede ratkaisu kaikkiin ongelmiini vai luoko se vain enemmän ongelmia eteeni. Politiikka teoriassa kuullostaa varsin kauniilta asialta, mutta kun jalkani joskus osuvat maahan ja seuraavat poliitikkojen tekosia en voi muuta kuin ihmetellä. Ilmastonmuutos aiheutti varsinaisen kriisin ja vähän aikaa sitten laskettiin vierailuiden lukumääriä. Toisaalta opintotuen vanhempien tulorajoja kasvatettiin porvaripuolueiden vastustuksesta huolimatta ja ydinvoimalakysymys jakaa Ruotsalaisen kansanpuolueen. Ja huippuyliopisto pelastaa Suomen luovuusvarat tekemällä hallinnollisia siirroksia jotka uskoakseni johtavat uuden hallintoportaan synnyttämiseen. Koen itseni siis varsin epä(puolue)poliittiseksi henkilöksi, tuollaisita asioista saa näppylöitä.

Tämä aiheuttaa aika monessa ihmisissä humoristisen ilmeen: kuinka politiikan tutkimusta opiskeleva nuorukainen pyrkii eroon yhteiskunnan poliittisista rakenteista. Toki sitä voisi yrittää selittää tieteen kautta: opiskelen nimenomaan politiikan tutkimusta enkä politiikan tekoa.

Oikeastaan – sopivalla määritelmällä tutkimuskin on politiikkaa. Tutkija pyrkii vakuuttamaan lukijansa lähestymistavan oikeudesta ja johtopäätösten validiudesta. Poliitikko taas pyrkii vakuuttamaan kuulijansa omasta näkökulmastaan ja siitä että tietää mitä pitäisi tehdä. Tutkijat ovat vähän kuin poliitikkoja. Oikeastaan käsittelimme aihetta Poliittisen ajattelun perusteiden kurssilla. Tämä on niitä harvoja asioita joita minulle jäi mieleen kurssin oppimäärästä:

Ideologia, tiede ja historia muodostavat tietynlaisen synteesin toistensa kanssa. Toisaalta eräs määritelmä ideologialle oli kolmiosainen: käsitys nykytilasta, käsitys tulevaisuudesta ja idea siitä miten nykyisyydestä päästään tulevaisuuteen. Tutkimushan on aina välillä jotakuinkin tälläistä, ainakin epäeksakteilla aloilla.
Olen elätellyt toiveita tutkijan urasta. Mutta, voinko täysin itrtautua minua ympäröivästä yhteiskunnasta tullakseni hyväksi tutkijaksi? Mitä lultavammin minusta tulisi huono tutkija ja antaisin omien käsityksieni vaikuttaa tutkimustulokseen. Olisin vähän kuin poliitikko.

Mistä on pienet tytöt tehty,
mistä on pienet tytöt tehty?
Sokerista kukkasista,
inkivääristä kanelista;
Niistä on pienet tytöt tehty

Traditionaalinen kansanloru osoittaa kuinka sukupuolittunut yhteiskuntamme on. Tytöt mielletään aina kilteiksi, söpöiksi ja ahkeriksi. Tytöt ovat mielestäni nykyisin varsin kovan sosiaalisen paineen alla, joka pyrkii muokkaamaan heitä – kuten kaikkia muita. Tytöille asetetaan julmia oletuksia, kuten eräs ystäväni havainnoi pinkkien aurinkolasiensa läpi.

Tilanne on välillä niin vakava, että sille on annettu lempinimi: kiltin tytön syndrooma. Mutta, millainen on kiltti tyttö? Kiltti tyttö asettaa toisten preferenssit ennen omiaan. Hienoja valtiotieteelliseltä kuulostavia termejä, mutta tarkoitan tilannetta jossa huolehditaan liikaa siitä mitä muut haluavat – eikä omia haluja juurikaan mietitä.

Edelleen, kiltit tytöt pyrkivät miellyttämään kaikkia. Kiltti tyttö mukautuu aina siihen mikä on ympäristön vaatimus. Vielä tarkemmin, kiltti tyttö pyrkii sopeutumaan siihen mitä hän luulee ympäristön vaatimukseksi. Julminta syndroomassa on se, että pyrkii toteuttamaan ympäristön vaateita, vaikkei sellaisia olisi olemassa.

Kiltit tytöt harvemmmin uskaltavat kertoa mitä mieltä he ovat todella jostain. Vastaukset ovat aina söpöjä, kauniita ja kilttejä. Vastaukset eivät kerro mitään tytön todellisesta mielialasta tai -piteestä.

Kiltit tytöt ovat aina ahkeria ja tunnollisia. Vihkot ovat selkeällä kaunokirjoituksella kirjoitettuja. Kotitehtävät ovat palautettu etuajassa ja ovat vähintäänkin erinomaisia. Kiltille tytölle hyvä ei näet riitä. Kiltti tyttö uskoo, että häneltä odotetaan parempaa kuin mitä hän pystyy tekemään. Tämä ikuinen täydellisyyden tavoittelu johtaa välttämättä pahaan oloon.

Kiltti tyttö on hiljainen. Erityisesti kiltti tyttö on hiljainen silloin kun hänen pitäisi sanoa “Ei.” Kiltti tyttö susotuu kaikkeen, vaikkei hänen pitäisi. Kiltti tyttö tekee nakin kuin nakin, riippumatta siitä kuuluuko se hänen reviirille. Hän vain hymyilee, joskus teennäisesti, ja tekee sen.

Kiltti tyttö myös pelkää vihaa, yhtä perustunteistamme. Hän uskoo, että aggressiossa olisi jotain pahaa ja sen takia ei uskalla olla vihainen. Sen sijaan hän menee illalla sänkyyn ja ollessaan aivan yksin, aivan hiljaa: hän nyyhkyttää kunnes nukahtaa.

Olenko kiltti tyttö?

Kesän lähestymisen tunnistaa varmasti lyhyistä hameista, jäätelönmyyjistä ja kuhertelevista perista puistojen penkeillä. Ja tietenkin kadulla vastaantulevista kerääjistä – Greenpeace, Pelastakaa lapset, Unicef, … kaikki ovat paikalla haaskalintujen tavoin keräämässä rahaa viattomilta ohikulkijoilta.

Vaikutuskeinona on julma moraalinen, syyllistävä käsittely. Me länsimaalaiset olemme pahoja kun syömme hyvin, ostamme muovivaatteita ja ajamme kasvihuonekaasuja tuottavilla laatikoilla. Pienikin summa auttaisi puutteessa eläviä, niin pieni ettei sitä itse edes huomaa. Joudun tekemään tunnustuksen: päädyin tukemaan viidellä (5) standartirahayksiköllä kuukaudessa Unicefin toimintaa.

Paraniko oloni nyt kun avustan muita avustamaan muita avustamaan? Oloni on ehkä jopa vielä syyllisempi kuin ennen lahjoitusta. Olisi minulla kai enemmänkin kuin se viisi euroa kuussa antaa lahjoitettavaksi. Toisaalta uskoni monikansallisiin toimijoihin on laskenut, koska en mitenkään voi tietää minne rahani katoavat. Pääytvätkö ne Nepaililaiselle pikkutytölle, joka oppii lukemaan, kouluttautuu ja todistaa Fermaan lauseen osoittaa Riemannin hypoteesin  paikkansapitäväksi vai päätyykö rahani muutaman välikäden kautta Italian mafialle. Tai luultavimmin rahani siirtyvät Yhdysvaltoihin jossa byrokratia lonksuttaa ja kadottaa Matin lahjoituksen pimeään huoneeseen.