Keskustelimme erään fuksitoverini kanssa torstaina tentin jälkeen. Hän kertoi minulle, että jonkinsortin sosiaalitieteilijä oli kertonut hänelle ennen opintojen aloittamista muutamia totuuksia elämästä. Yksi totuus oli se, että valtio-opin opiskelijat aina selittävät kaikkea turhaa.
Väite on mielenkiintoinen ja valitettavasti jopa paikkansapitävä – ainakin osittain. Miksi yhteiskuntatieteilijä aina lähestyy jokaista aihetta historian näkökulmasta riippumatta kuinka relevanttia se on? Eräällä luennolla luennoitsija sanoi pitävänsä lyhyen johdannon, mutta hän vakuutti ettei ollut erityisemmin historiamiehiä. Puoli tuntia tuon jälkeen lopettelimme lyhyttä historian johdantoa.
Meitä ei myöskään kovinkaan usein kannusteta niukkasanaisuuteen; päin vastoin asioista tulee pakollakin kirjoittaa enemmän kun niistä tekisi kenenkään ihmisarvonsa omaavan mieli. Vaikkei tenttejä arvostellakaan metrimitalla (tai näin tentaattorit aina väittävät) silti tentissä on melkein pakko sepustaa kaikki mitä muistaa ja vähän päälle jos mielee hyvää arvosanaa. Mutta onko tästä elämässä mitään hyötyä?
Todellisessa maailmassa joudumme tiivistämään ajatuksemme muutamaan kappaleeseen, tai sitä meiltä odotetaan. Todellisessa maailmassa voimme käyttää esityksen pitämiseen viitisen minuuttia jonka jälkeen kaikki kuuntelijat ovat poistuneet ympäriltämme muihin kiireisiin. Todellisessa elämässä meillä ei ole varaa samanlaiseen tuhlaamiseen mitä nyt yliopistossa harrastamme ja johon meitä ohjataan hienovaraisesti.
On syytä huomata, että todellinen elämä on myös tiedemaailmaa nykyään. Julkaisun saanee helpommin julkaistua jos se on pieni ja saadaan mahdutettua johonkin väliin. Tiivistelmän merkitystä tieteellisen artikkelin kannalta ei nykyisin voi tarpeeksi koostaa ja rahoituskamppailussakin siitä että osaa selittää asiat lyhyesti ja ymmärrettävästi saattaa olla hyötyä. Siispä ei voida väittää, että sepustelu johtuisi meidän tieteellisemmästä koulutuksesta.
Merkkinä tieteellisestä koulutuksesta on mahdollisesti pursuava kirjahylly. Tämä ei ole minun ideani: muutama lakitieteilijä moitiskeli kirjaston taukohuoneessa niitä valtsikkalaisia joiden kirjahyllyssä on kirjoja joita he eivät selvästikään ole lukeneet.
Onhan se näin, en minä kirjahyllyssäni olevia opetusopin oppaita ole lukenut saatika sitten matematiikan kirjoja. Mutta haluaisin uskoa, että ne ovat siellä muustakin syystä kuin pelkästään siksi, että punaiset kirjahyllyni kaipaavat täytettä.
Ne muodostavat varsin hyvän käsikirjaston, josta voin paniikin tullen kaivaa esille tietoa – ja tällä periaatteella olen sinne kirjoja hankkinut (esimerkiksi kirjaston poistosta ilmaseksi). Kirjan merkittävin kriteeri on ollut, että voin joskus tarvita sitä. Sen takia minulla on siellä useampikin historiaa sivuava kirja, muutama tutkimusopas ja tieteen ja teknologian arviointia käsittelevää materiaalia.
Jos pyrin tiivistämään edellä olevat kappaleet lyhyesti seuraavaan. Valtiotieteilijöillä on tapana käyttää huomattavasti tilaa asioiden ilmaisemiseen, vaikka vähemmälläkin selviäisi. Kuitenkaan todellisessa elämässä tämä ei ole enään arvo, vaan negatiivinen puoli. “Lisäksi valtiotieteilijät haluavat näyttää viisaammilta kuin he ovat, joten he keräävät koteihinsa kirjallisuutta.” toteaa juristi, mutta sivuuttaa hyvän käsikirjaston merkityksen täydellisesti.
Kappas, ei se sattunut ollenkaan niin paljon kun olisi uskonut.
