Viime keskiviikkoa olin järjestämässä ainejärjestöni kanssa tiedekunnan opiskelijoille haalarijuhlallisuuksia. Suurin osa järjestäjistä pukeutui valtiotieteellisen tiedekunnan punaiseen, mutta muutama yllättyskin löytyi: yksi tietojenkäsittelytieteen keltainen ja yksi täysin haalariton ihminen.

En ymmärrä mitä hienoa rakkaat opiskelijatoverini näkevät punaisissa tai keltaisissa haalareissa. Haalareita odotettiin jännityksellä, puhuttiin siitä mitä tarroja niihin ajatellaan ommeltavan ja pohdittiin mikä on parats tapa käyttää haalaria: kokonaan päällä vai vyötäisille sidottuna.

Opiskelijoilla on paljon erilaisia tapoja: akateemisiä pöytäjuhlia, vappuun liittyviä traditioita ja kaikenmaailman juhlia. Teekkareilla on tupsulakkinsa, melkein kaikilla haalarit ja liuta traditioita joilla pyritään sosiaalistamaan fukseja opiskelijaelämän saloihin.

Mutta tämä ei oikein toimi jos tietoisesti vastustaa sosiaalisointia; ei näe mitä niin hienoa on olla aamulla pää kipeänä jonkun satunnaisen vastakkaisen sukupuolen edustajan vieressä yrittäen miettiä mitä ihmettä illalla ja yöllä oikeasti sattui. Myönnetään, toki sosiaalinen elämä – suhdeverkostojen luonti – on välttämätöntä nykyaikana. Mutta sen voi luoda myös oppituntien ja niiden taukojen aikana varsin hyvin.

Vaikeinta erilaisessa opiskelijaelämässä on saada muilta hyväksyntä omalle erilaisuudelleen. Yliopiston suvaitsevuus on osissa asioita varsin suurta, osissa taas pientä. Jos ei sosiaalisoidu normaalin prosessin myötä opiskelijaelämään edessä on melko varmasti hankaluuksia.

Ensimmäiseksi opiskelijan kannattaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa selventää ja parantaa suhdettaan alkoholiin, valitettava tosiasia on että se on melkein välttämätön taito. Sivuhuomautuksena todettakoon, että sen verran kuin olen matemaattis-luonnontieteellistä tiedekuntaa seurannut ei siellä tätä niinkään vaadita.
Toiseksi, kannattaa varautua elämässään pitkiin iltoihin ja keksiä hyviä keskustelunaiheita melkein varalle.
Kolmenneksi tulee osata jalo valvomisen taito ja pysyä hereillä kolmeen tai neljään sekä herätä seuraavana aamuna kello 9 luennolle.
Neljäntenä seikkana, opiskelijan on syytä olla tutustunut oman paikkakuntansa juhlapaikkoihin niin että tietää missä juhlat ovat.

Tosin, valtiotieteellisessä tiedekunnassa on separistinen liike: käsittääkseni käytännöllisen filosofian opiskelijat ovat tehneet rationaalisuustarkastelun haalareiden suhteen ja päätyneet samaan tulokseen kuin minä.

Mitä on ideologia? Jouduin pohtimaan kysymystä tänään ja koska tulokset sivuavat varsin kiintoisasti itsensä tieteen luonnetta, on niistä ehkä syytä kirjoittaa muutama sana ylös.

Havaitaan ensiksi, että ideologia on Marxin mukaan hallitsevan luokan vallankäytönn väline. Lievennettynä määritelmän on esittänyt Mannhein, joka väittää ideologian olevan ajatusjärjestelmiä, jotka edustavat tietyn yhteiskuntaluokan etuja ja intressejä. On syytä huomata, että ideologiat ovat aina luokkakohtaisia, suljettuja ja vääristyneitä kuvia yhteiskunnasta.

Tavallisesti ideologia koostuu kolmesta pääosasta:

• Mikä on yhteiskunnan tilanne nyt?
• Minkälaisen yhteiskunnan haluamme saavuttaa?
• Miten saavutamme edellisen kohdan yhteiskunnan?

Pohtimalla kysymysten luonnetta tarkemmin, voimme esittää että ideologia koostuu tieteestä, etiikasta ja politiikasta.

Yllättävää, mutta varsin selvää kun sitä pohtii on se, että jokaisella ideologialla on oma maailmankatsomuksensa, jota myös tieteen nimellä voidaan kutsua. Tiedehän nimenomaan pyrkii vastaamaan ensisijaisesti kysymykseen miten maailma toimii.

Tarkempi tieteen analyssointi mahdollistaa pääsyn kolmeen syvällisempään rakenteeseen;

• ontologiaan, eli kysymykseen siitä mitä on olemassa
• epistemologiaan, eli kysymykseen siitä mitä voidaan tietää
• metodologiaan, eli kysymykseen miten voimme tietomme saavuttaa

Oikeastaan en tiedä mistä oma ontologiani on peräisin, tai epistemologia. Ne taitavat olla istutettu minuun jo lapsena, silloin kun en vielä miettinyt “miksi”-kysymyksiä. Valtio-opillisemmin: minut on jo lapsena sosiaalistettu tiettyyn ideologiaan. Sosialisointi on ollut niin onnistunutta, etten edes tiedä tulleeni sosialisoiduksi.

Voinko tällä perustelulla yleistää tämän muihinkin; yliopisto-opetuskin noudattaa ideologiaa jota se ei kuitenkaan tiedosta tunnustavansa. Harvempi opettaja kehuu diktatuureja, vaan toteaa että polyarkia olisi parempi (en käytä termiä demokratia sen epämääräisyyden takia). Tämä on jonkin sortin ideologia, koska se sisältää käsityksen siitä minkälainen maailman tulisi olla. Aristoteles onkin Politiikka-teoksessaan kuulema todennut että tiede on aina tehty jotakin käsitystä varten.

Kuin ovelana aasinsiltana, päästään nyt toiseen väitteeseen. Aiemmin pyrin todistamaan että jokaisessa tieteessä on ideologioita. Toisaalta voidaan myös perustellusti väittää että tiede on ideologia. Sekä Marx että Mannheim esittivät, että ideologia on tietyn yhteiskuntaluokan etuja palveleva järjestelmä.

Jos nykyisin tulee saavuttaa jotain, esimerkiksi säästöjä opetusviraston toimialalla – on helppo todeta tieteelliseen tutkimukseen jonka mukaan Helsingin kaupungin oppilasmäärät ovat laskemassa jolloin kouluja tulee lakkauttaa. Tietenkin esimerkilläni ei ole mitään suhdetta todelliseen elämään, mutta kuten se vakuuttaa että tiede on vallankäytön väline.

Jos tunnustamme tämän todeksi tulisi jokaisen meistä hetken aikaa pohtia, mihin omia tutkimustuloksiaan voidaan mahdollisesti käyttää.

Äiti peittelee lastaan iltaisella ja huomaa lapsen näyttävän kovin mietteliäältä.
“Mitäs mietit?” äiti kysyy pörrötellessään pojan tukkaa.
Poika vastaa: “Äiti, miks maailmassa soditaan?”
Äiti huokaisee syvään ja raskaasti…

Kysymys on valitettavan epätriviaali, mutta kuuluu silti yhteiskuntatieteiden – tarkemmin maailmanpolitiikan pääongelmiin. Kuten tieteessämme aina, ei vastausta tähänkään ole saatavissa niin että se todella toimisi. On vain teorioita, ajatuksia ja pohdintoja.

Hakovirta (2002, s. 212) esittää Waltzia mukaillen (kyllä, paha sekundäärinen lähde) viisi erilaista selityssyytä konfliktien – pahimmassa tapauksissa sotien syntyyn;

• yksilöt
• yhteiskunta
• valtio, mukaanlukien sekä valtiollisen järjestyksen että ulkopoliittisen toiminnan
• ylikansalliset poliittiset järjestelmät
• konfliktien omadynamiikka

Mutta, mutta… Eihän tuo luettelo meitä kovinkaan pitkälle. Tutustutaan vähän tarkemmin joihinkin kiintoisiin teorioihin.

Demokraattisen rauhan teorian mukaan demokraattiset valtiot eivät sodi. Syy on niinkin triviaali, kuin että demokraattisessa valtiossa kansa ei tahdo sotia – ainakaan yhteiskuntateoreetikkojen mielestä. Teorian pienenä epäkohtana voisi olla nykyinen Yhdysvaltojen politiikka – mutta ovela tutkija sivuuttaa tapauksen vetoamalla tuomioistuimen ylipolitikoitumiseen.

Toisaalta erään näkökulman mukaan ihminen on luontaisesti agressiivinen. Johtuen tästä, sodat ovat välttämättömiä ja johtuvat vain ihmisluonteen olemuksesta. Aiemmin puhuin suurista teoriasuunnista, tunnistanet varmasti että kyseessä on realistisen koulukunnan tyylin teorian taustalta.

Ehkä masentavin mahdollinen teoria on kuitenkin pahan kierteenä ymmärrettävä kulku: Kun valtio A ja valtio B kiistelevät asioista, on sillä tapana loiskua yli yhdestä asiasta toiselle. Kun esimerkiksi A valmistautuu tekemään jotain, B joutuu välttämättä oman turvallisuudensa nimissä tekemään samoin. Tämä kierre johtaa lopulta varusteluun ja voi purkautua vain toisen valtion luovutuksella (joka olisi suuri maailmanpoliittinen tappio) tai sodalla. Esimerkiksi kylmä sota lienee hyvä esimerkki tästä mallista.

Nostetaan esille vielä yksi varsin huvittava näkökanta: sodalla ulkoista valtiota vastaan voidaan kansakunnan huomio kiinnittää siihen, eikä sisäisiin ongelmiin. Kyseessä on siis harhautusstrategia. Samoin on empiirisesti havaittu, että kansakunnan johtajien suosio kasvaa sodan aikana. Vaikka kuulostaakin huvittavalta, en ole edes ensimmäinen joka kehittelee tälläisiä teorioita: jopa viihdemailmassa on tehty parodiaa tästä.

“Kulta pieni, älä kysele noin hassuja” kuiskaa äiti samalla sammuttaen valon.
“Nuku hyvin, kauniita unia” äiti sanoo oven suusta ja sulkee oven.