Ajon tehdä jotain, mitä XY-sukupuolen edustajan ei koskaan tulisi tehdä. Esitän kritiikkiä tasa-arvon maailmaa kohtaan. Toki lukija saa leimata Matin nyt sovinistisiaksi, joka ei ymmärrä mistään mitään. Vetoan kuitenkin sananvapauden kilpeeni.

Aloitetaan kävely tasa-arvon pustikkoon havainnoimalla junassa kuulemaani keskustelua:

…
Se nyt on vaan niin että miehet ei osaa tätä juttua.
Joo, tai siis, naiset on paljon parempia.

Kuvitelkaapa kuinka suuri keskustelu, debaatti peräti, olisi syntynyt jos tuossa olisikin kommentoitu naisten kykyä suoriutua jostain tehtävästä? Nyt luitenkin tuo puheenvuoro jäi kahden henkilön, luultavasti noin neljäkymmentä vuotiaan virkalijatädin, väliseksi keskusteluksi.

Siispä kirjaan ensimmäisen huomion tasa-arvon puistikosta: Eri sukupuolen edustajilla on erilaiset vapaudet kommentoida sukupuolen kykyjä ilman leimautumista.

Jatkan eteenpäin tasa-arvon kujaa ja vastaani tipahtaa kurssikysely läheisestä kellertävästä yliopiston rakennuksesta. Katson sitä nopeasti ja huomaan kyselyn lopussa kohdan: “Kuinka tasa-arvo toteutui kurssilla?” Tarkempi perehtyminen paljastaa, että kyseinen laitos on juuri julkaissut tasa-arvosuunnitelman joka vähintäänkin huvittaa osassa toimenpiteistään:

• Naispuolisia tutkijoita, hallinto- ja opetushenkilökuntaa rohkaistaan asettumaan ehdolle johtoryhmään.
• Työryhmiä tarkastellaan sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta sekä suhteessa niiden kokoonpanoon että toimintaan.
• Opintosuoritusten arviointia, erityisesti graduarvosanoja, seurataan sukupuolen mukaan eriteltyjen tilastojen avulla.

Kysyn mielessäni, mitä tasa-arvoista tässä on? Esitän tasa-arvolle seuraavan heuristisen ja omaan ajatusmaailmaani sopivan määritelmän: Tasa-arvisessa tilanteessa sekä henkilöllä A että henkilöllä B olisi sama mahdollisuus suoriutua asiasta X. Miten tällöin auttaa se että työryhmien kokoja manipuloidaan siten että siellä on sukupuolien suhteen tilanne sopusuhtainen. Haluaisin nähdä työryhmässä parhaat kasvot, en tasapuolistetuimmat kasvot.

Kävelen eteenpäin tasa-arvon metsässä ja näen tietoteknisen suunnittelun johtoryhmän. Ryhmään valitaan 9 jäsentä, ja sattumoisin siinä lähellä olisikin sopivasti yhdeksän asiantuntijaa: kaikilla opintoja teknisessä korkeakoulussa, yliopistossa ja myövähän käytännön taitoa hankittuna ammttikorkeakoulun kautta, siis parhaimpia mahdollisia juuri tähän tehtävään. Kuitenkin laitoksen tasa-arvopäällikkö tyrmää ehdotetut nimet; ei, ei ja ei. Sun täytyy ottaa sitä toista sukupuolta myös mukaan mies hyvä!
Toisaalta laitoksen tasa-arvopäällikkö oli sattumoisin aivan oikeassaan rastiessaan pois puolet ryhmästä: valinnan tehnyt mies ei näet tiennyt että useimmat hänen kolleegoista söivät nykyisin kahden edestä ja olisivat kieltäytyneet tehtävästä. Onneksi tasa-arvo pelasti tältä ikävältä tilanteelta huokaisen ja huomioin seuraavaa tasa-arvon metsässä: tasa-arvo onkin kiva asia joka ratkaisee kaikki ongelmat jopa ennenkuin tiedämme niistä.

Pääsen viimeiselle tasa-arvon mutkalle, jossa vastaani tulee iso keltainen sieni jossa on sinisiä pilkkuja

Maailmanpolitiikan kurssilla meille esiteltiin termi turvaallistaminen. Kyseessä on toimenpide jossa satunnainen asia nostetaan turvallisuusuhaksi jolloin sitä voidaan käsitellä normaalista poikkeavassa järjestyksessä. Kuitenkin, koska turvallisuusuhaksi nostaminen ei vaadi erityisempiä toimenpiteitä – ehdoitettiinhan tuossa tiettyä mahdollista hallituskoalitiota uhaksi kansalliselle turvallisuudelle – jolloin turvallisuutta voidaan käyttää puheen aktina ja siis myös lyömäaseena.

Mieleeni nousee tasa-arvoistaminen, eli tasa-arvon käyttäminen turvaallistamisen kaltaisena välineenä. Kirjataan tämä mielenkiintoinen ajatus muistikirjaan ennenkuin jätän taakseni tasa-arvon varsin usvaisen metsän.

Kun sitten aamulla selailen kirjaa, voin havaita varsin pessimistisen suhtautumisen nykyiseen tasa-arvoihanteeseen. Onneksi en ole yksin ajatukseni kanssa:

22:45 <Sanii> Juu, tasa-arvon nimissä tehdään aika epäloogisia asioita.
…
22:43 <Sanii> Jos sanot, että naiset sortaa miehiä ja sanon, että miehet ei edes yritä panna hanttiin.

Tänään Taru otti sivulauseessa puheeksi Piian. Pieni puna ilmestyi poskiini, mutta huokasin helpotuksesta: en jäänyt vielä kiinni. Sen sijaan paljastui, että Piia ja Taru ovat olleet toistensa ystäviä jo aika kauan.

Taru kuvaili minulle, kuinka Piian auttoi häntä ajattelemaan, tekemään johtopäätöksiä silloin kun molemmat vielä istuivat lukion penkillä ja ihastelivat sitä luokan parasta urheilijaa. Taru muisteli, kuinka hän oli joissain juhlissa nauttinut liikaa kirkasta tuoremehua (joka, kuten kaikki tietävät on veden kaltaista – varsinkin loppuillasta) joka oli aiheuttanut pahoinvointikohtauksen. Piian sitten piteli Tarun tukkaa ylhäällä…

Tämä ystävyyssuhde tuli minullekin vähän yllätyksenä, joten soittelin Piialle ja otin vähän selvää. Piia muistelee kuinka Tarulla riitti aina niitä pähkähulluja ideoita toteutettavaksi. Piia kovin viisaana ihmisenä esitti seuraavan ajatuksen:

Meidän kahden suhde oli vähän niikuin… Matematiikan ja yhteiskuntatieteiden suhde. Tai siis, ei Taru olis saanu oikein mitään aikaseks ilman mun piiskaa – mut toisaalta multa olis jääny moni asia keksimättä ilman Tarua. Kylhän sä, Matti, tiiät peliteorian ja päätöksentekoteorian. Kumpikin on jotakuinkin yhteiskuntatieteitä mut silti niitten matematisointi on antanut matematiikallekin paljon.

Tavallaan haluaisin uskoa, että Taru on samaan aikaan se tytöistä joka pitää jalat maassa mutta pään taivaissa. Piia kun on vähän hassu ja mumisee aina sellaisia hassuja sanoja ja suhertelee paperin paloille kahvikupin ääressä. Hassuushan on tunnetusti söpöä ja ihanaa.

Mutta kuulema jopa Piia lopetti paperin palan tuijottelemisen kun Taru tuli kysymään jotain – yleensä varsin triviaalia. Toisaalta välillä Tarukin tarttee sitä palautusta maan pinnalle, koska edes Piian ei tiedä vastauksia kaikkiin maailman kysymyksiin.

Mutta, kokemukseni molempien kassa on todentanut sen, että Piia on luonteeltaan vähän epäsosiaalisempi, haluaisi olla aivan itsekseen ja tahtoo aina kaverin mukaan jos satutaan menemään ulos. Samaan aikaan Tarulla on joku luontainen taito yhdistettynä ehkä pakoon toimia hyvin muiden ihmisten kanssa. Toki Tarullakin on omat erikoisuutensa, kuten outo fetissi punaiseen, mutta silti hän noin yleensä selviää ihmisten keskuudessa paremmin.

Tämä odottamaton tyttöjen tuttavuus asettaa minut vielä hassumpaan tilanteeseen. “He halusivat samoja poikia” todetaan Ultra Bran eräässä biisissä – ehkäpä myös todellisuudessa?

Yliopiston ja työelämän välinen yhteistyö on vähintäänkin ongelmallinen aihepiiri, kukaan ei oikein tiedä mitä sillä tehdä mutta kaikki tietää että jotain pitäisi tehdä. Joillain aloilla on oma suojelusenkelinsä, joka auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa – mutta niitä on lähinnä aloilla joissa on edes jotenkin selvää mitä opiskelija sitten valmistuttuaan osaa.

Tuskin yllätytte jos väitän, että yhteiskuntatieteissä vastaus on epätriviaali. Toki meiltä osaamista löytyy vaikka mistä, mutta sitten sen paketointi siten että joku yritys olisi valmis palkkaamaan meitä onkin vähän vaikeampaa. Yliopisto tarjoaa nykyisin näitä paketointipalvelujaan, ja opetukseemme liittyy myös tutustumista työelämään. Samoin alumni-yhteistyö toimii – ainakin paperilla (tosin ainakin valtio-opin alumni-yhteistyö on uhkaamassa lakkautua). Yliopisto kuitenkin yrittää auttaa meitä työllistymään.

Kiintoisa kysymys on, missä määrin työelämän yhteys on edes yliopiston vastuulla. Pääsen ovelasti, kuin aasinsillan kautta, esittämään neljä erilaista käsitystä siitä mikä yliopisto on:

• Saksalainen malli perustuu käsitykseen että yliopiston tehtävänä on sekä luoda että jakaa tietoja. Yliopistot ovat siis tutkimuslaitoksia, joilla on yös opetusvelvollisuutta.
• Ranskalainen malli taas korosti käytännönläheisyyttä ja piti tärkeänä erottaa akateemisen tutkimuksen erillisiin tutkimuslaitoksiin.
• Brittiläinen malli taas korosti yleissivistystä uskoen siihen että sivistynyt herrasmies (tai nainen) menestyy elämässä tarpeeksi hyvin. Nimittäin, kun yleissivistys pn kunnossa niin aina voi oppia lisää.
• Amerikkalainen malli otti parhaimpina pitävät puolet kaikista edellisistä: opetuksen ja tutkimuksen yhteyden Saksasta, käytännönläheisyyden Ranskasta ja tietyn liberalistisen käsitteen Englannista. Se kehitti itselleen opiksi ohjelmallisuuden, koulutuksen separoitumisen ja aikataulutuksen.

Suomalainen yliopisto on, ehkä valitettavasti suuntautunut kohti yhdysvaltalaista mallia. Valitettavati… Akateeminen vapaus on vähän kärsinyt kun nykyisin on varsin tarkat tutkinto-ohjelmat ja vielä täsmällisemmät aikataulut niiden sisällä: se että poikkeaa aikataulusta on kovemman työn takana kuin uskoisikaan.

Mutta – miksi yliopiston tulisi sallia kymmenen vuoden opiskelu joka häiritsee sen resursseja on myös varsin revelantti kysymys. Ottaen huomioon sen että Suomi on täynnä korkeakouluun haluavia nuorukaisia joita yliopiston tulisi palvella, vastaus voisi hyvinkin olla ei.
Koska kellokin on jo paljon, voinee vähän antaa ajatuksen virrata. Miksi Suomessa on niin paljon korkeasti koulutettuja ihmisiä? Mihin koulutus auttaa – saamaan rahaa, valtaa, vastakkaisen sukupuolen ihailuko?

Kumotaan ensiksi teoria vallasta löytämällä hyvä vastaesimerkki, sanotaan vaikka valtionvarainministeri saattaa toimia tässä tapauksessa. Sitten kumotaan rahaa koskeva väite näinkin yksinkertaisesti: lastentarhatädillä on yliopistollinen loppututkinto. Ja vastakkaisen sukupuolen ihailu voidaan jättää harjoitustehtäväksi.

Kysymys jää avoimeksi, mutta toivon että joku päivä valmistuttuasi osaat vastata siihen työskennellen jossain kivassa yrityksessä. Kerro silloin vastaus toki minullekin – siellä MacDonaldsin kassalla.