Fluxx-nimisen pelin idea on se, että pelin säännöt muuttuvat pelin aikana. Esimerkiksi pelin voittoehto muuttuu, jollain pelaajista on hallussaan kortteja, joilla voittoehtoja voi muokata. Tämä tietenkin tekee pelistä mielenkiintoisen, koska strategiointi — ja välillä sattuma — ei ole enää suljettu järjestelmä, vaan avoin, jonka luomiseen ja muokkaamiseen pelaajat osallistuvat.

On joitain töitä, jotka oikeasti laajentava ajattelutapaa. Kyseenalaistavat pohjaoletuksia, joita lukijoilla on ja avaavat uusia näkökulmia. Näitä ei välttämättä ole paljon, mutta itse löysin sellaisen — yllättävää kyllä, formaalin politiikan tutkimuksen kritiikistä. Kuitenkin, kehittelen tässä ensiksi tarinan juonta (ns. puppaa) pari kappaletta, ennenkuin palaan varsinaiseen aiheeseen.

“Formaali politiikan tutkimus” toteat ihmeissään. “Eikö politiikan tutkimus olekaan vain käsienheilutusta?” miettii vierustoverisi. Niin, formaali politiikan tutkimus on todellakin on oppiala, joka pyrki matematisoimaan politiikan tutkimuksen hienosti esimerkiksi peliteorian ja rationaalisen valinnat teorialla. Esimerkiksi pienellä todennäköisyyslaskennan sovellutuksella päästiin lopputulokseen, että ryhmä on aina viisaampaan päätökseseen kuin päätöstä tekevä yksilö, pienellä taustaoletuksella tosin. Tai, sitten voitaisiin miettiä, milloin ihmisillä on motivaatio käydä äänestämässä. Toki tätä politiikan tutkijoiden matematiikkaa on kritisoitu (välillä aiheestakin), joista parhain kommentti taisi olla, että jo kolmasluokkalainen osaa enemmän, kuin mitä politiikan tutkimuksen alan parhaissa lehdissä julkaistaan.

Kuitenkin, jätetään tälläinen rakentava kritiikki sivuun. Näissä — kuten monessa muussakin politiikan tutkimuksen töissä — odotetaan olemassaolevaksi joku poliittinen kehikko, jossa eletään. Esimerkiksi uskotaan, että on olemassa joku ristiriitariitaulottuvuus, johon toimijat sijoittuvat. Kuitenkin, William Harrison Riker oli voimakkaasti eri mieltä. Hän kommentoi, että poliitikkojen päärooli on luoda uusia näkökulmia ja uusia ristiriitaulottuvuuksia olemassaolevaan maailmaan.

Ennen täsmällisempää esittystä hänen väitteistään, esitetään kaksi sovellettua esimerkkiä, joiden innoittajina edellä mainittu julkaisu on toiminut. Oletetaan, että pääministeri haluaisi mahdollistaa sähköisen viestinnän paremman valvonnan. Tällöin, hänen kannattaa muokata ihmisten näkökulmia, kyse ei ole sananvapaudesta eikä yksityisyydestä, vaan todellisuudessa tällä valvonnalla suojelemme lapsia. Tunnetusti Internet on täyttä pahoja namusetiä, joita vastaan yhteiskunnalla ei ole nyt välineitä. Vain sähköisen viestinnän paremmalla valvonnalla yhteisömme voisi suojella näitä viattomia lapsia, ja eikai kukaan meistä nyt haluaisi lapsia jättää suojatta?

Toinen esimerkki voisi liittyä ulkopolitiikkaan. Oletetaan, ettei ulkopoliittisesta linjasta, esimerkiksi suhteessa Euroopan unioniin, haluta yleisesti keskustella. Tällöin kaksi toimijaa, pääministeri ja presidentti voisivat käyttää hyväkseen epämääräistä perustuslakia ja siirtää keskustelun huomion siihen, kummalla on legiimi oikeus osallistua näihin kokouksiin. Media ja muiden poliittisten tahojen seuratessa tätä keskustelua, voidaan melko helposti sivuuttaa kysymys siitä, mikä oikeastaan on näkökulma, jota sinne mennään edustamaan.

Mutta, niin – mitä Riker sitten tarkoitti tällä. Suoraan yllä mainittua artikkelia tiivistäen:

• Ei ole aina selvää, ketkä ovat toimijoita poliittisen konfliktin ratkaisussa, vaan tähän voi vaikuttaa — esimerkiksi, eduskunnassamme merkittävää voisi olla, meneekö asia suurelle valiokunnalle vaiko erityisvaliokunnalle lausuntoa varten käsiteltäväksi
• Poliitikon suurin työ on luoda uusia toimintamahdollisuuksia, eli esimerkiksi sitä, kuinka termi määritellään ja mitkä ovat mahdolliset vaihtoehdot. Edelleen pysyen parlamentaarisessa esimerkissä, voisi esimerkiksi erilainen tulkinta perustuslain luonteesta ja presidentin valtaoikeuksista hajoittaa hallitus muuttaa merkittävästi toimintamahdollisuuksia.
• Myöskin pelin säännöt, prosessit, ovat muutettavissa olevia. Eduskunnan tapauksessa voisi vaikka tulla kyseeseen nostaa esille kolmas näkökanta jaa:n ja ei:n välissä ja sitten kehittää sopiva menetelmä valita näistä kolmesta se toteutettava.
• Toki on myös mahdollisuus vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, eli siihen, mitä he äänestävät. Eräs esimerkki voisi olla perinteinen lobbaus-toiminta, jossa yksilölle argumentoidaan miksi hänen kannattaisi olla jotain mieltä aiheesta.

Riker siis argumentoi, että herestetiikan myötä useat ne taustaoletukset, joita me teemme ovat vääriä. Koska, toisin kuin voisi ajatella, päätöksenteko ei ole stabiili järjestelmä vaan jatkuvan muutoksen ja uudelleenmäärittelyn kohteena. Toisaalta, tämä jättää erään ajatuksen minulle avoimeksi: jos joudumme myöntämään, että päätöksenteon tavat muuttuvat, niin mitä me silloin oikeastaan tutkimme politiikan tutkimuksessa?

Pitkästä aikaa yliopistolla on kurssi, joka on innostava ja opettavainen — eikä vain opintopisteitä opintopisteiden takia. Kurssi ei ole politiikan teoria, vaikka se pääsisi melko lähelle. vaan laadullisten menetelmien kurssi.

Miksi tämä kurssi sitten on niin innostava? Suurimmaksi tekijäksi sanoisin, että opettaja on valmistautunut luentoihin poikkeuksellisen hyvin. Mutta, tarkoittaako tämä hienon Powerpoint-esityksen näyttämistä ja siitä puhumista luennon ajan? Ei — päin vastoin, hänellä ei ole mitään esityksen tukijärjestelmää.

Sen sijaan hän jakaa luennon alussa monistenipun (viittauksineen), jossa on luennon keskeinen sisältö selkeästi esitettynä. Sitten hän käy sen sisällön läpi, hyvin rauhalliseen ja selkeään tahtiin, eikä kiirehdi liikaa — sen sijaan aikaa riittää kysymysten esittelemiseen ja keskusteluun.

Sen lisäksi, koko kurssin ajan on ollut selkeä punainen viiva, lähestymistapa laadullisiin menetelmiin. Oikeastaan, meille esitettiin toisella luennolla typologia laadullisista menetelmistä Teschin mukaan. Hän toteaa, että laadulliset menetelmät voitaisiin hyvin korkealla tasolla jakaa seuraavasti

• Kieli ja sen ominaisuudet, johon kuuluu sekä normaali (varsin positivistinen) sisältöanalyysi tai diskurssien havainnointi ja erittely.
• Säännöllisyydet ja niiden havainnointi, mihin liittyy esimerkiksi Grounded Theorynä tunnettu lähestymistapa.
• Toiminnan ja puheen vertailu, josta esimerkkinä olisi hermenetiikka, eli tulkitseva lähestymistapa analyysissä.
• Reflektointi, missä pyritään korostamaan tutkijan roolia tulkitsijana.

Eli, laadullinen menetelmä ei ole vain yksi vasara, jolla hakata kaikkea, mitä voi hakata. Toisaalta, täällä on korostettu sitä, että kyseessä on tulkintaa, jolloin tutkijankin pitää olla kieli keskellä suuta. Ja toki sivuutettiin keskustelua siitä, mitä on hyvä tiede…

Olen ollut nyt kokonaisen ensimmäisen periodin kurssilla, jonka nimi on elegantisti Politiikan teoria. Käytännössä käymme läpi erilaisia metodologisia lähestymistapoja, joita tutkimuskentällä on liikkeillä. Noh, olemme nyt kurssin alkupuoliskon pohtineet ehkä enemmänkin mikä on — ja mikä ei ole (lähestytään teemaa Schmittiläisittäin vihollisuuksien kautta) — politiikan tutkimusta, ja mitkä ovat politiikan tutkimuksen luonteenpiirteet.

Ensimmäinen seikka, eli politiikan tutkimuksen luonnehdinta. Varhaisina aikoina selvästi haettiin pesäeroa historiaan ja lakitieteeseen, selittämällä, että politiikan tutkimus pyrkisi ennustamaan reaalimaailman tapahtumia. Koska tutkittiin reaalimaailmaa konstruktiomaailman sijasta, niin lakitiede ei siihen pystyisi, ja koska kyseessä on ennustava lähestymistapa, niin historiakin on poissuljettu. Noh, mikä sitten erottaisi politiikan tutkimuksen viestinnästä, sosiologiasta, kansantaloustieteestä tai muista hyvin läheisistä tieteistä. Oikeastaan, nyt kyse on enemmän siitä, kuinka tutkija näkee maailman.

Politiikan tutkimuksen näkökanta on ehkä valtakeskeisempi kuin muut lähestymistavat, tosin aika paljon valta-ideoita on lainattu sellaisenaan sosiologiasta ja soveltaen mistä sattuu. Vallastahan olen jo puhunut täällä aikaisemmin, joten sinäänsä kolmen eri kasvon tavan esittäminen ei ole tarpeen. Sen sijaan tuolta puuttuu uusi keskustelu (Haywards & Lukes, 2008), jossa pohditaan tarkemmin sitä, onko järjestelmä vai toimijat selitysmallina hyvä. Humanoidi kommentoi tuohon, että molemmissa tavoissa on etunsa, mutta myös haittansa.

Mutta, niin, niistä lähitieteistä. Oli melko huvittavaa, että kun kyselin kurssin opettajalta, Erkki Berndtsonilta, mitä teemme muiden laitosten kanssa, niin lopputulos taisi olla, ettemme paljon mitään. Sinäänsä huvittavaa, mutta täysin ymmärrettävää. Politiikan tutkimuksen erääksi isoimmista ongelmista on nostettu hajanaisuus. Mieleeni palaa toisen vuoden kurssilla lukemani van Dethin artikkeli, jossa kyseltiin, onko poliittisen osallistumisen tutkimus muuttumassa kaiken mahdollisen tutkimukseksi.

Noh, tuo on toinen ongelma, toinen taas on valkoiset keski-ikäiset ja rikkaat miehet. Eli, jostain syystä politiikan tutkimuksen sisällä huomioidaan hyvin voimakkaasti, onko tutkijoilla silmälasit, käyrä nenä tai jotain haarojen välissä. Itse en ymmärrä, miksi tämä on niin olennainen asia tutkijoille, mutta toisaalta, ehkä en silmälasillisena voi koskaan ymmärtää silmälasittomien tunteita, kun he eivät pääse pesemään niitä puhtaaksi.

Tuohon keskusteluun toivottavasti palaan vielä myöhemmin (taas kerran tässä blogissa), mutta nopeana huomiona saliittakoon kaksi asiaa. Ensinnäkin, Britnallin et allin (2008) tutkimus Yhdysvalloista, jossa tutkitaan tasa-arvoa, ei vain sukupuolen vaan myös rodun (race) kautta on mielenkiintoinen laajennus meille eurooppalaisille. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa, johon olemme menossa, pitäisi voimakkaammin tuoda mukaan uusia tekijöitä perinteisen tissi-tasa-arvo-keskusteluun.

Toiseksi, Cellisin et allin (2008) mietteet siitä, ketkä edustavat naisia oikeasti. Heidän keskeinen argumenttinsa on, että ei ole ilmeistä, että naiset edustaisivat naisia. Mutta, ehkä minä en voi, silmälaseja kun kannan, ottaa kantaa näihin kysymyksiin.