Yhteiskuntatiede, jota meille opetetaan on hyvin pitkälle näkökulma. Keski-eurooppalaisen, keski-ikäisen miehen näkökulma. Jos tutkisin omaa poliittista järjestelmää brittiläisin silmin, olisin vähintäänkin äimistynyt: kuinka konsensuspolitiikka voi saada mitään hyödyllistä aikaan? Miten puolueilla voi olla oma politiikka, koska aina vaaditaan hallitusyhteensopivuutta? Miten ihmeessä suomalaiset voivat olla noin tyhmiä? Mutta, koska tutkin tilannetta suomalaisin silmin – kummastelen Britanian kaksipuoluejärjestelmää.

Tämä oli ehkä keskeisin oppisisältö minulle Euroopan poliittisten järjestelmien kurssissa. Tutustuimme kurssilla nationalismin perusteiden ja muutaman teoreettisen aihepiiritarkastelun seassa myös poliittisiin järjestelmiin, ja huomasin omassa ajattelussani systemaattisen virheen. Kummaksuin erilaisia poliittisia järjestelmiä jollakin oletuksella siitä että Pohjoismainen hyvinvointimalli konsensuksilla ja suhteellisella suhteellisuudellaan on parasta mitä maailmasta löytyy.

Kummastelin Ranskan vahvaa presidenttiä, unohtaen että Kekkonen oli olemassa. Kummastelin liitovaltiomallia Saksassa, vaikka malli oli paras turvaamaan olosuhteet toisen maailmansodan jälkeen. Ihmetteli, miten italialaiset kestävät korruptoituneessa maassaan. Sitten huomasin, kuinka nurinkurinen kotosuomi olisi, jos olisin Yhdysvalloissa, Kiinassa tai vaikka Brasiliassa.

Oikeastaan, minun piti kertoa Euroopan poliittisten järjestelmien tentistä, jossa käsiteltiin myös patsaskiistaa eteläisessä naapurissamme. Tehtävänantona kuului, että piti analysoida aihetta nationalismintutkijan näkökulmasta – mutta itse päädyin lopputulokseen, että kriisin kansainvälinen ulottuvuus liittyisi enemmän Venäjän sisäpoliittiseen tilanteeseen.

Tämän lisäksi piti eritellä ja tulkita ääriliikkeitä ja niiden asennoitumista Eurooppalaiseen ristiriitaulottuvuuteen ja pohdiskella myös muutossuuntia. Huomioni lähti ajatuksesta, että ristiriitaulottuvuudet ovat hyvin vanhoja – kirjallisuuden mukaan 1920-luvulta. Perinteisiä ristiriitaulottuvuuksia on oikeisto-vasemmisto ja keskusta-periferia. Muutosliikkeenä voidaan nähdä postmateriaaliset arvot, jotka nähdään myös puoluejärjestelmässä: vihreä liike on noussut melkeimpä jokaisessa maassa poliittiselle kartalle.

Ja sokerina pohjalla tentissä oli kysymys kahden eurooppalaisen valtion poliittisista järjestelmistä. Itse kuvasin Yhdistyneitä kuningaskuntia ja Saksan liittotasavaltaa. Ja näin, kuusi opintopistettä yhdellä tentillä.

Mutta, kesken blogipostauksen huomasin voivani myös keskutella (yhteiskuntatieteilijät keskustelevat) vaihto-oppiluudesta. Sellaisilla aloilla, joissa opinnot ovat nivoutuneet tiukasti opettajan ajatusmaailmaan; esimerkiksi politiikka, historia, taide nut alkuun – on merkittävää koittaa avartaa omia ajatuksiaan.

Mutta, ei vaihto-oppiluudesta vielä enempää. Ehkä ensi keväänä sitten.

Jo jonkin aikaa on ollut muodissa matriisimalli organisaatiomuotona. Tämä malli perustuu tehtävien jakamiseen horisontaalisesti ja vertikaalisesti. Matriisimallista organisaatiota voidaan laajentaa periaatteessa kolmiuloitteiseksi organisaatiokuutioksi. Kuitenkaan, tämä malli ei täysin palvele käyttötarkoituksiamme.

Organisaation tulee olla muutoskykyinen seuraavia seikkoja silmälläpitäen

• paikka
• aika
• kulttuuri

Tämä luonnollisesti johtaa viisiuloitteiseen organisaatioteoriaan, koska paikkahan on tunnetusti kolmiuloitteinen. Aikaisemmin esitetyt matriisi- ja kuutiomallit eivät sovellu viisiuloitteiseen ajattelutapaan. Pahimmillaan nämä organisaatiot menettävät kaikki edellä mainitut ulottuvuudet, jolloin kyseessä olisi nollauloitteinen organisaatio.

Minkälainen organisaatio sitten sopii viisiuloitteisen organisaation viitekehykseen? Uskon oppiviin asiantuntijaorganisaatioihin, jotka ovat orgaanisia. Tälläinen organisaatio on muutoskykyinen ja sopeutuisi uuteen tilanteeseen nopeasti. Organisaatio työskentelisi välttämättä avoimessa työtilassa jossa kommunikaatio olisi helppoa ja vapaa ajatusten vaihto merkittävää. Edelleenkin, organisaation henkilöstöresurssit olisivat epämääräiset: tarvittaissa uusia asiantuntijoita voitaisiin tuoda organisaatioon ja samalla tavoin siirtää työtekijöitä sateenvarjo-organisaation sisällä. Ei mielestäni ole selvää, onko organisaatiossa johtajaa, vai muodostuuko johtajuus rooliksi normaalille projektityöntekijälle joka sattuu istumaan hyvässä paikassa.

Jos ajatellaan, minkälainen olisikaan tämän teoreettisen mallin suoraan toteuttava organisaatio. Oikeastaan, se olisi varsin lähellä organisaatiokuutiota, koska paikka voidaan ajatella myös yksiuloitteisena tietona. Koska kuitenkin tämä olisi liian yksinkertainen mieltää, on asiantuntijayrityksen syytä käyttää vain viisiuloitteista teoriaa ja mahdollisesti pyrkiä kytkemään malli säieteoriaan. Edelleenkin, mallin tulisi tarjota triviaaleja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin.

Ja, huvittavintahan olisi nähdä kuinka kuutiotyöläiset yrittäisivät siirtää kuutionsa viisiuloitteiseen organisaation mukaisesti.

Tällä kertaa humanoidinne ei ole tehnyt mitään pahaa. Eräs samalla linjalla opiskeleva tuli puhumaan minulle Euroopan poliittisten järjestelmien tentistä, jonka hän sanoi raiskanneensa. Siis menneensä tenttiin huonommilla tiedoilla kuin tavallisesti, ja pohtikin nyt tulisiko hänen päteä tunnontuskia.

Pääsimme tästä kiinnostavaan kysymykseen siitä mikä on opintojemme tarkoitus. Onko tarkoituksemme kerätä paljon opintopisteitä, oppia asioita vaiko jotain ihan muuta? Kysymys kuulostaa triviaalilta, luonnollisesti olemme yliopistossa opiskellaksemme, mutta asia ei arvon valtiotieteilijän mielestä ole näin yksinkertainen. Toki olemme opiskelemassa, mutta akateeminen koulutuksemme on vain jatkoa lukiolle ja pyrkii sivistämään meitä johonkin ammattiin. Idea brittiläisestä herrasmiehestä, joka juo teetä säännöllisesti kello neljä, on vanhentunut. Ensinnäkin, yliopistossa on nykyisin enemmänkin naisia ja toiseksi – ikävästi muotoiltuna – jokainen opiskelija toivoo että joku joskus suostuisi maksamaan siitä että teet
jotain mikä edes jotenkin liittyy siihen mitä opiskelit.

Olemmeko siis yliopistossa keräämässä tietoja tulevaan ammattiin? Tuo kuulostaa varsin käytännönläheiseltä, mutta näin se taitaa olla. Vaikka jotkut, kuten pikku-Matti tässä, haaveilevat tutkijuudesta niin eihän meistä kaikista voi apurahatutkijoita tulla. Oikeastaan, varsin harva yliopiston käynyt pääsee jatkamaan akateemisessa maailmassa tutkijana. Toki myös yksityisellä puolella on tutkijoita, mutta suurin valtiotieteilijän työllistäjä lienee kuitenkin virastot, niin valtiolla kuin kunnilla. Matematiikan laitoksella suuri palkkaaja taas oli oppilaitokset, jos en nyt ihan väärin muista. Tosin, voitaneen kommentoida että maisterintutkinnon ei ole tarkoitustkaan olla tutkijakoulutusta, mutta se on kuitenkin akateeminen viisi(+ än)vuotinen tutkinto joka päättyy oman tutkimuksen suorittamiseen.

Kun pohdin nykyistä yliopistoa, niin mietteet akateemisesta vapaudesta ovat varsin erilaisia. Minulle lähetettiin hyväksymiskirjeessä mukana viiden vuoden lukujärjestys. Kurssini on tarkkaan suunniteltu, enkä voi vaikuttaa kovinkaan paljon itse siihen mitä pääaineessani opiskelen. Toki tämä on aivan luonnollista nyt, mutta palataan ajassa muutaman epsilonin verran taaksepäin ja nykyistä tehdasta voitaisiin kummastella. Näköjään yliopisto ei usko, että osaisin itse päätellä mikä olisi hyödyllistä, tai sitten heillä on jotain unelmia yhteisestä valtiotieteilijän osaamisesta.

Toisaalta olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on vapaa sivuaineoikeus. Tämän oikeuden turvin ja vedoten siihen ettei laitokseni voi puuttua opintoihini kunhan pääaine etenee suunnitellusti pystyn muokkaamaan sitä mitä opiskelen varsin hyvin. Tilastotiedettä, tietojenkäsittelyä, tieteen ja teknologian tutkimusta, matematiikkaa, naistutkimusta, markkinointia, tulevaisuuden tutkimista, graafista suunnittelua, lakitiedettä… Kyllä, olen ajatellut kaikkia tuon listan kohtia enemmän tai vähemmän vakavasti. Joillain aloilla asiat ovat vielä ankeammin, kuten esimerkiksi hallintotieteilijöillä joiden on pakko opiskella johtamista.

Edelleen, etenemistämme mitataan opintopisteillä, jotka vastaavat keskimääräisen opiskelijan keskimääräistä työpanosta keskimääräiseen arvosanaan. Todellisuudessa, koska jokaisen opiskelijan lähtötaso on erilainen, on tämä teoreettisen työn mitta varsin teennäinen. Kuitenkin, tavoitteemme on kerätä näitä yksikköjä 60 kappaletta vuodessa. Tällä vuosivauhdilla saavutakmme valmistumiseen vaaditun 300 opintopistettä viidessä vuodessa, mikä on valtionjohdon toive. Opintopisteitä saa todella erikoisistakin kursseista, esimerkiksi tietokoneen käytöstä tai pakollisen opintobyrokratian tekemisestä.

Totta puhuen en tiedä, mitä varten opiskelen. Kun kaikki muutkin opiskelevat, niin pitää sitä kai minunkin.