Päätin että kerron sen Tarulle tänään. Olen jo useamman kerran sitä lykännyt, mutta kertaakaan en ole päässyt hölmistynyttä hymyä pidemmälle. Aina katseeno pysähtyy silmiin ja saparoihin joka hänellä oli jo ensikohtaamisella.

Puhelimeni soi – Taru oli alaovella. Portaissa kävely ja näemme jälleen. Halaamme. Kävelemme takaisin huoneeseeni. Suljen oven perässäni ja Taru ehtiikin jo istuutua sängylle. Käyn hänen viereensä istumaan ja laitan käteni hänen olalleen. Hetkisen näin oltuamme siirrymme enemmän makoilevaan asentoon, hänen päänsä on rintani päällä.

Taru rikkoo hiljaisuuden kysyen: “Vaivaako sinua joku? Olet ollut erilainen viimeaikoina.” Olenko noin helposti luettavissa pohdin mutta pysyn hiljaa. Käteni on Tarun vatsan päällä kun vihdoinkin avaan suuni.

“Taru – mä tahdon jutella” totean vähän tökerösti ja Taru katsoo minuun. Jatkan “Mä olen erilainen poika.” Taru katsoo minua kummasti ja kysyy mitä ihmettä tarkoitan. Nielaisen syvään, uskallanko muotoilla sitä ääneen. “Mä yritän tulla kaapista” totean hiljaa ja hiljenen.

Taru katsoo hetken aikaa, miettii ja kysyy: “Enkö mä merkitse sinulle mitään sitten?” Olen hiljaa ja katson kuinka kyynel valuu hänen poskeaan pitkin. Sain tytön itkemään, enkä ole ollenkaan iloinen. “Olet mulle aina rakas” vastaan ja puristan häntä vähän lujempaa. Hän kuitenkin aivan ymmärrettävästi tahtoo pois, enkä yritä häntä pysäyttää. Ovi pamahtaa kiinni ja kaduttaa: satutin jotakin joka minulle on tärkeä.

Seuraavana aamuna herään tekstiviestiin: “Aina ei pidä sopeutua yhteiskuntaan, välillä yhteiskunnan pitää sopeutua sinuun.”

Kävin kukkakaupassa ostamassa kukkia, en mitään valmispakettia koska sellaiset ovat halpoja ja rumia. Tämä meidän juttu on kuitenkin jotain, joka vaatii vähän enemmän panostusta. Iloisesti maksoin kimpun, iso keltainen auringonkukka näin talviseen aikaan ja paljon muuta vihreää. En ostanut ruusuja, se olisi jo yliromanttisen pinkkiä.

Kävelin jääkentälle miettien mitä kaikkea olemme kokoneet: ensimmäinen halaus, ensimmäinen suudelma… Se on jo aika paljon, mutta oikean ihmisen kanssa kuitenkin. Jääkentällä lumihiutaleet putosivat söpösti alaspäin ja hän seisoi keskellä valmiina. Kävelin hänen luokseen, annoin kukat ja lämpimän halauksen. Hänen poskensa oli kylmä ja kostea – hän on tainnut odottaa minua jo pidempään.

Halauksen jälkeen hän katsoi minua silmiin ja aloitti lauseensa: “Matti, meidän pitäis puhua.” Hänen kielensä lipaisi huulia ja hän jatkoi: “Tää meidän säätö, ei se taida toimia enään.” Sanottuaan sen hän antoi kukkakimppuni takaisin ja otti muutaman askeleen taakse.

Saan kysyttyä ääneen: “Miksi?” Tyttö katsoo minua söpöillä silmillään ja vastaa ehkä klassisesti: “En mä oikeen tiedä, musta tuntuu että me ollaan vaan kasvettu erilleen.” Tyttö hyvästelee minut ja kävelee pois.

Jään kentälle yksin. Mietin mikä tässä meni pieleen. Kyynel jos toinenkin valui poskeani pitkin kohti maata. Enkö ollut tarpeeksi hellä? Enkö ollut tarpeeksi hänen kanssaan? Miksi en ollut huomannut mitään?

Tovin kuluttua lähdin jääkentältä kohti kotia. Lumisadekin oli jo loppunut ja tien varressa oli vain ruskeaa sohjoa. Kotona odotti lämmin peitto jonka viereen käperryin ja nukahdin. Kukkakimppu jäi jääkentälle.

Tänään Taru otti sivulauseessa puheeksi Piian. Pieni puna ilmestyi poskiini, mutta huokasin helpotuksesta: en jäänyt vielä kiinni. Sen sijaan paljastui, että Piia ja Taru ovat olleet toistensa ystäviä jo aika kauan.

Taru kuvaili minulle, kuinka Piian auttoi häntä ajattelemaan, tekemään johtopäätöksiä silloin kun molemmat vielä istuivat lukion penkillä ja ihastelivat sitä luokan parasta urheilijaa. Taru muisteli, kuinka hän oli joissain juhlissa nauttinut liikaa kirkasta tuoremehua (joka, kuten kaikki tietävät on veden kaltaista – varsinkin loppuillasta) joka oli aiheuttanut pahoinvointikohtauksen. Piian sitten piteli Tarun tukkaa ylhäällä…

Tämä ystävyyssuhde tuli minullekin vähän yllätyksenä, joten soittelin Piialle ja otin vähän selvää. Piia muistelee kuinka Tarulla riitti aina niitä pähkähulluja ideoita toteutettavaksi. Piia kovin viisaana ihmisenä esitti seuraavan ajatuksen:

Meidän kahden suhde oli vähän niikuin… Matematiikan ja yhteiskuntatieteiden suhde. Tai siis, ei Taru olis saanu oikein mitään aikaseks ilman mun piiskaa – mut toisaalta multa olis jääny moni asia keksimättä ilman Tarua. Kylhän sä, Matti, tiiät peliteorian ja päätöksentekoteorian. Kumpikin on jotakuinkin yhteiskuntatieteitä mut silti niitten matematisointi on antanut matematiikallekin paljon.

Tavallaan haluaisin uskoa, että Taru on samaan aikaan se tytöistä joka pitää jalat maassa mutta pään taivaissa. Piia kun on vähän hassu ja mumisee aina sellaisia hassuja sanoja ja suhertelee paperin paloille kahvikupin ääressä. Hassuushan on tunnetusti söpöä ja ihanaa.

Mutta kuulema jopa Piia lopetti paperin palan tuijottelemisen kun Taru tuli kysymään jotain – yleensä varsin triviaalia. Toisaalta välillä Tarukin tarttee sitä palautusta maan pinnalle, koska edes Piian ei tiedä vastauksia kaikkiin maailman kysymyksiin.

Mutta, kokemukseni molempien kassa on todentanut sen, että Piia on luonteeltaan vähän epäsosiaalisempi, haluaisi olla aivan itsekseen ja tahtoo aina kaverin mukaan jos satutaan menemään ulos. Samaan aikaan Tarulla on joku luontainen taito yhdistettynä ehkä pakoon toimia hyvin muiden ihmisten kanssa. Toki Tarullakin on omat erikoisuutensa, kuten outo fetissi punaiseen, mutta silti hän noin yleensä selviää ihmisten keskuudessa paremmin.

Tämä odottamaton tyttöjen tuttavuus asettaa minut vielä hassumpaan tilanteeseen. “He halusivat samoja poikia” todetaan Ultra Bran eräässä biisissä – ehkäpä myös todellisuudessa?