Tänään pieni humanoidinne oli viimeisellä johdanto-kurssin luennolla. Luennon lopussa luennoitsija korosti, että kyllä siitä tentistä pääsee kohtuullisella valmistautumisella läpi. Hän muisteli rakasta aiempaa vuosikurssiryhmää, jolta merkittävä osa oli päässyt harrastamaan uusintaa. Tosin, mainittakoon että tentin vaateena on hyväksytty vastaus jokaiseen viiteen kysymykseen.

No, mutta valtiotieteilijänuorukaiset kävelivät salista masentuneena ulos. Useimmat – Mattinne mukaan lukien – uskoo pääsevänsä nauttimaan uusintatentistä tammikuun puolella. Todellakin, humanistijoukkiomme on kohtaamassa voittajansa jo ensimmäisen periodin lopussa. Eräskin fuksityttö totesi juhlivansa arvosanaa yksi. Emme ole kaikki tosn samasta muotista tehtyjä – yksi totesi materiaalin olevan niin triviaalia, että ei ole mitään pelkoa mistään tentistä.

Mutta mikä voisi olla syynä tähän epätoivoon, jonka vosi erästä suurta suomalaista lainaten todeta heikentävän miehistön moreemia. No, kurssi on ollut enemmän kuin sillisalaatti. Pieni humanistinne on kuunnellut organisaatoteoriaa, hallinnon kehitystä, maailmanpolitiikkaa, sodan- ja rauhantutkimusta, äänestyskäytänteitä ja demokratiapohdintaa.

Miten ihmeessä tästä voisi löytää keskeiset asiat – vai onko kaikki keskeistä?

Samaan aikaan ei ollenkaan helpoita tenttikansion puuttuminen, eli emme voi katsoa mitä aiempina vuosina on pidetty merkittävänä . Juuri tälläisinä hetkinä kaipaan punarusettista tyttöä.

Matti-sedältä on usein kysytti, että mikä pikku-Matista tulee sitten isompana. Kuten yhteiskuntatieteilijöillä on tapana, voidaan aiheesta käydä pieni johdato historian näkökulmasta pohtien lapsuusajan traumojani. Kuitenkin, koska tälläinen humanismi on pahasta ja tulisi kasvattamaan postauksen pituutta – sivuutetaan aiheen käsittely.

Mutta mitä humanoidimme olisi tarkoitus tehdä ansityökseen, eli toisin muotoiltuna ehkä paremmin: kuka ihmeessä tulee maksamaan ettei humanoidimme pode nälkää pulsuna Postitalon reunassa ja vain humanistisoi siellä?

Toisn kuin lääkärin koulutus, ei valtiotieteilijän ole tarkoitus valmistua mihinkään varsinaiseen ammattiin. Tämä on sekä vahvuus että heikkous. Onneksi yliopisto on miettinyt tätäkin ja kierrättää meitä katselemassa jänniä paikkoja ja myös tavallaan luotaamassa mitä kaikkea voisimme tehdä.

Tapasin IT-alalla työskentelevän valtiotieteilijän – hän on managerian ohjelmointiryhmälle. Tämä voi olla hassua, mutta kuulema valtiotieteilijä käsittelee nopeasti suuria tietomääriä ja soveltuu juurikin siksi sopisimme ohjelmistotuotannon hankaliin olosuhteisiin.

Toisaalta olen päässyt myös käymään tasavallan presidentin kansliassa ja kuuntelin yleisesittelyn itsensä kabinetin jäseneltä. Hän yritti perustella meille, miksi tarvitsemme presidenttiä edelleen. Vastaus kysymykseen presidentin tarpeellisuudesta ei ole minulle edes propagandaluennon jälkeen selvä. Uskoisin aiheesta käytävän vielä keskustelua ensi presidentin vaalien alla.

Eli, mitä Matin olisi tarkoitus tehdä elämällään? Tuhota elämänsä jonkin hämärän paikan palveluksessa, joko kunnalla, valtiolla, “kolmannella sektorilla” tai yksityisessä yrityksessä.

Humanoidin loppuviikko on epätriviaali. Koko viikonloppu taitaa pyöriä koulumaailman ympärilllä, mutta eihän siinä mitään varsinaisesti uutta ole. Mutta mitä pieni yhteiskuntatieteilijä (kyllä humanisti on kivempi termi, kun se vie vähemmän tilaa) on saavuttanut kuluvalla viikolla? Tutkikaamme tapausta hypoteesilla: ei mitään.

Olen nyt kuunnellut hallinnon ja organisaationtutkimuksen luentoja ja todettakoon seuraavaa luentojen perusteella johtajuudesta seuraavaa:

• On olemassa leadershippejä joilla on suuria visioita
• On olemassa managereita jotka pyörittelevät niitä oikeita rattaita
• (Kyllä, nämä ovat suomenkieliset termit!)

Harjoitustehtäväksi jätetään pohdittavaksi, kumpaa johtajatyyppiä lukija edustaa.

Samoin tutustun ahkerasti kirjallisuuten, jota joudun arvostelemaan huomattavasti kirjan ajankohtaisuutta. Se on kirjoitettu 1990-luvun kurjuuden aikana ja se haisee – jopa maistuu – kirjasta läpi. Kirjassa keskitytään ehkä jopa liikaa rationalisointiin ja organisaatioiden säästöpaineiden pohdintaan. Mutta parempaakaan ei ole saatavilla, joten Matti on nyrkin ja hellan välissä tässä tilanteessa.

Todettakoon luennolta myös yksi erityiskohta, joka vaatii lukijalta taustatietoja: Luennoitsijamme on myös laitoksen johtaja, joka on juuri hakenut eroa asemastaan. Hän mainitsi luennolla usemman kerran siitä, kuinka ongelmallista hallinnossa on jos managerin ja hallinnoitavien yhteistyö ei toimi, eli välit ovat tulehtuneet kuten usein sanotaan. Erityisen vaikeaa tämä on, jos myös leadership-tyypin johtajuutta esiintyy. Voimmeko päätellä tästä jotain tilanteesta laitoksellamme?

Viikonloppuna tuotan esseitä tietojenkäsitlelyn jaloon oppimäärään. Ajattelen soveltaa suljetun huoneen tekniikkaa, eli eristäydyn oppimiskeskus Aleksandriaan ja poistun kun esseet on tehty. Kyseinen tila on siis auki minulle ympäri vuorokauden, eli todella voin lukittautua sinne. Sen lisäksi tutustun vielä lisää kurssin materiaaliin, kirjoihin, luentokalvoihin ja muistiinpanoihini. No, se ken leikkiin ryhtyy se leikkiin kestäköön on tunnettu sanonta jokaisen lapsuudesta. Kyllä se pätee vieläkin.

Alussa esitettiin hypoteesi. Voidaanko hypoteesi hylätä 5 prosentin riskillä? Valitettavasti humanistinne ei ole vielä tilastotieteessä edennyt näin monimutkaisiin asioihin, joten jätän hypoteesin voimaan – toistaiseks, koska en osaa muutakaani.