Opiskelen yhteiskuntatieteitä, mutta mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Opiskelussani painottuu tieteellisten metodologioiden harjoittelu; oikeastaan opiskelen niitä seuraavat neljä akateemista vuotta rinnakkain sisällöllisen opetuksen kanssa.

Käsittääkseni tiede rakentuu teorioille, jotka pyrkivät selvittämään miten maailma toimii. Teorioita pyritään osoittamaan päteväksi monilla erinlaisilla keinoilla, kuten haastattelemalla ihmisiä tai ampumalla diplomaatti-hiukkasia putkeen. Humanistinne esittää seuraavan hypoteesin koskien teorian ja todellisuuden välistä yhteyttä:

Teoria sopii todelliseen maailmaan kuin nyrkki silmään.

Tämä pitää paikkansa kaikkien tieteiden kanssa; lukija ymmärtänee että valinta hyvin selittävän ensimmäisen asteen yhtälön ja vain hiukan paremmin selittävän viidennen kertaluvun differentiaaliyhtälön välillä ei ole kovinkaan haastava. Edes tieteistä puhtain, matematiikka, ei pysty täysin osoittamaan kaikkea jos Göbelin teoriaan on uskominen.

Yritän siis sanoa, että teorian yksinkertaisuus on arvo sinäänsä; ei ole järkevää rakentaa mallia joka olisi liian monimutkainen. Tämä on varsin valitettava tosiasia. Samoin jokaisella tieteellä on rajansa, Heisenbergin epätarkkuusperiaate koskee fysiikkaa, mutta samanlaista on ehkä havaittavissa myös yhteiskuntatieteissä.

Epätarkkuusperiaatehan sanoo nimenomaan, että observointimme vaikuttaa observoitajan käyttäytymiseen. Tämä on myös pakko tunnustaa yhteiskuntatieteissä: vaikka pyrimme objektiivisuuteen on silti tilaa yksilön omille tulkinnoille, subjektiivisuudelle. Uskallan tosin väittää, että taitava tieteentekijä pystyy suodattamaan omia näkemyksiään pois täten auttaen objektiivisempaa tekstiin.

“Mutta arvon humanisti on nyt ymmärtänyt Heisenbergiä aivan väärin..:” olet toteamaisillasi ennekuin jatkan: nyt emme vaikuta observoitavan käyttäytymiseen mutta virhettä syntyy observoijan havainnoissa. Täten rinnastukseni Heisenbergiin on perusteltavissa: vaikka objektiivisuutta saadaan nostettua melko korkeaksikin on silti tietty raja jota ei ehkä saada siistittyä pois. Tämä toteamus on varsin katkera, mutta pakko se on kai tunnustaa, hyväksyä ja tiedostaa.

Palatkaamme tieteenfilosofisesta maailmasta Unioninkadun maailmaan. Berndtson (2005) esittää valtiotieteen neljän eri tutkimusopin kautta:

• käsitteellinen tiede
• teoreettinen tiede
• empiirinen tiede
• käytännöllinen tiede

Lukijalle liene selvää (kuten myös minulle), että jokaisessa näistä metodeista kohtaamme tiettyä hallitsemattomuutta, epätarkkuutta – siis virhettä. Yhteiskunnan tutkija ei voi eristäytyä ympäröivästä yhteiskunnasta josta häneen virtaa olettamia, trendejä ja muuta moskaa. Näin tutkija saastuu. Vaikka osa niistä on niin ilmeisiä että ne saa poiskirjoitettua, osa niistä piiloutuu pääkopan uumeniin. Lienee kuitenkin syytä korostaa, että tieteen tulee aina pyrkiä objektiivisuuteen, vaikkei sitä aina voitaisikaan saavuttaa. Saarnattuani pitkään tieteen olemuksesta (jos kiinnostaa tieteen filosofia auttaa eteenpäin), lienee aika täyttää joitakin vanhoja lupauksia.

Olen luvannut selvittää, kuinka hyvin puolueiden menestystä vaaleissa voitaisiin selittää aaltoilmiöllä. Aaltoilmiötähän mallintaa matematiikassa varsin hyvin sini ja kosini, joten testasin trigonometristä regressiota muutaman puolueen suhteelliseen äänimäärään eduskuntavaaleissa. Tulokset olivat varsin heikkoja, selitysaste jäi kovin pieneksi ja päättelin näin, että puolueiden menestymistä vaaleissa ei voida pelkästään näin selittää – aihe vaatisi jatkotutkimusta, ehkä suuremman otoksen ja paremman laskentaohjelman.

Samoin olen maininnut selvittäväni tieteiden tasapuolisuutta. Havaintoni, jotka tällä kertaa dokumentoin, osoittavat että jälleen kerran tutkimushypoteesini osui väärään. Tieteitä kohdellaan varsin tasapuolisesti eikä biologeja suureksi pettymyksekseni suositakkaan.

Hypoteesini osuivat sen verran väärään, että voidaan kysyä saiko pieni Matti edes tutkimuksistaan dataa ulos. Voin kuitenkin lohduttaa itseäni erään nykyisen filosofian tohtorin sanoilla:

Tutkimustulos sekin on, että tutkimustulosta ei saada.

Luin tänään aamulla kello 1 ja 2 välillä maailmanpolitiikan oppikirjaa. Kuten kaikissa yhteiskuntatieteen kirjoissa, myös tässä lähestymistapa oli historian kautta: tutkitaan tieteen menneisyyttä. Kuitenkin Hakovirta (2002) on ensimmäinen joka perustelee tätä lähestymistapaa:

Mutta juuri alkuun pääseminen voi alan mutkikkuuden vuoksi olla hankalaa, ellei sisääntulokohtaa valita edullisesti. Yksi mahdollisuus on astua sisään oppihistorian kautta. Paitsi, että näin tutustuaan siihen itseensä, päästään miltein kuin huomaamatta samalla tutustumaan alan perustaviin käsitteisiin ja teoreettisiin tarkastelutapoihin pelkistetyssä muodossa.

Koska oppihistoriallinen lähestymistapaan kuitenkin aina kohtaa, on se syytä niellä ilman kovempia vasta-argumentteja. Mutta, todettakoon että vaikka alan itsetuntemus on välttämätöntä niin silti en näe samanlaisen lähestymistavan toimivan perinteisissä tieteissä. Yksi mielestäni hyvä syy oppihistorialliseen lähestymistapaan on samanaikaisesti pyrkiä hakemaan tukea sille, että kyseessä on oikeasti tiede. Ihmistieteet kun eroavat muista tieteistä huomattavasti – kuten lukija myöhemmin huomaa.

Mutta, lyhyt johdanto maailmanpolitiikan teoriasuuntauksiin niin, että niistä olen karsinut oppihistorian.

Realismi pohjaa inhorealistiseen olettamaan valtioiden toiminnasta. Pääoppina oli anarkismi – maailma siis on oikeasti paha paikka jossa kamppaillaan vallasta. Valtiokeskeisyys oli yksi pääoppi, vaikka tätä lievennettiin vain kokonaisjärjestelmiä selittäväksi teoriasuunnaksi.

Idealismi on realismin vastavoima. Peruskysymykset olivat rauhaan tähtääviä: maailmanhallituksen mahdollisuus, kollektiiviinen turvallisuus. Samoin pohdittiin kansainvälisiä regiimejä ja ongelmian hallintaa. Perusopit perustuivat korostivat periaatteita, normeja ja yhteistyötä.

Kuitenkaan idealismi ja realismi eivät selittäneet tarpeeksi luovasti sitä, miten yhteiskunta toimii. Konstruktivistit uskovat, ettei yhteiskuntaa ole olemassa – on vain sosiaalisia uskomuksia, joiden pohjalta toimimme.

Myös globaalisaatio näkyy yhteiskuntatieteissä. Nykyisin globalismi on eräs oppisuunta, mutta sillä ei ole itsenäistä luonnetta. Globaalisaation sisällä on kaksi tutkimussuuntaa: globaalisaation tutkiminen ja globaalisaation ongelmien tutkiminen. Näihin tutkimuskysymyksiin se siis soveltaa realismia, idealismia ja konstruktivismia pohtien mikä näistä teorioista sopii parhaiten sen käyttöön.

Mainitaan myös behavioralistinen tieteellisenä liikkeenä, joka pyrki tieteellistämään politiikan tutkimusta. Metodologisena oppina behavioralismi pyrki luonnontieteellisten menetelmien soveltamiseen, mutta poiki myös muita tuloksia metodologiakeskustekun vahvistuessa (esimerkkinä mainittakoon päätöksentekoteoriat): yhteiskuntatieteiden metodologiaa ei oltu ennen nostettu pääkysymykseksi. Vaikka lupasin poistaa oppihistorian mainitsen silti, miksi behavioralimi katosi; se on liian teoreettista – ratkaisuja tarvittiin käytännön ongelmiin.

Lienee syytä mainita myös kaksi perusnäkemystä siitä, miten maailma rakentuu:

Toimijakeskeinen järjestelmäanalyysi kuvaa valtion (tai muun organisaation) syötteistä, tuotteista ja palautteista (input, output, feedback) toimivaksi järjestelmäksi. Kuitenkin toimija vaikuttaa aina ympäristöön ja ympäristö toimijaan – malli ei ole täydellinen.

Holistinen malli taas korostaa toimijoiden keskenäisriippuvuutta. Toisinsanoen, se mitä Toimija1 tekee vaikuttaa myös Toimijaan2. Yleisesti toimijat toimivat tietyn kehyksen sisällä – tässä kohtaa malli kohtaakin yhden ongelmansa: toimijat voivat vaikuttaa itse kehykseen jonka sisällä ne toimivat.

Kuten havaitsette, kumpikaan teoria ei pysty selittämään maailman menoa hyvin. Tieteellisesti kysymys on varsin haastava. Tähän palaan myöhemmin…

Keskustelimme erään fuksitoverini kanssa torstaina tentin jälkeen. Hän kertoi minulle, että jonkinsortin sosiaalitieteilijä oli kertonut hänelle ennen opintojen aloittamista muutamia totuuksia elämästä. Yksi totuus oli se, että valtio-opin opiskelijat aina selittävät kaikkea turhaa.

Väite on mielenkiintoinen ja valitettavasti jopa paikkansapitävä – ainakin osittain. Miksi yhteiskuntatieteilijä aina lähestyy jokaista aihetta historian näkökulmasta riippumatta kuinka relevanttia se on? Eräällä luennolla luennoitsija sanoi pitävänsä lyhyen johdannon, mutta hän vakuutti ettei ollut erityisemmin historiamiehiä. Puoli tuntia tuon jälkeen lopettelimme lyhyttä historian johdantoa.

Meitä ei myöskään kovinkaan usein kannusteta niukkasanaisuuteen; päin vastoin asioista tulee pakollakin kirjoittaa enemmän kun niistä tekisi kenenkään ihmisarvonsa omaavan mieli. Vaikkei tenttejä arvostellakaan metrimitalla (tai näin tentaattorit aina väittävät) silti tentissä on melkein pakko sepustaa kaikki mitä muistaa ja vähän päälle jos mielee hyvää arvosanaa. Mutta onko tästä elämässä mitään hyötyä?

Todellisessa maailmassa joudumme tiivistämään ajatuksemme muutamaan kappaleeseen, tai sitä meiltä odotetaan. Todellisessa maailmassa voimme käyttää esityksen pitämiseen viitisen minuuttia jonka jälkeen kaikki kuuntelijat ovat poistuneet ympäriltämme muihin kiireisiin. Todellisessa elämässä meillä ei ole varaa samanlaiseen tuhlaamiseen mitä nyt yliopistossa harrastamme ja johon meitä ohjataan hienovaraisesti.

On syytä huomata, että todellinen elämä on myös tiedemaailmaa nykyään. Julkaisun saanee helpommin julkaistua jos se on pieni ja saadaan mahdutettua johonkin väliin. Tiivistelmän merkitystä tieteellisen artikkelin kannalta ei nykyisin voi tarpeeksi koostaa ja rahoituskamppailussakin siitä että osaa selittää asiat lyhyesti ja ymmärrettävästi saattaa olla hyötyä. Siispä ei voida väittää, että sepustelu johtuisi meidän tieteellisemmästä koulutuksesta.

Merkkinä tieteellisestä koulutuksesta on mahdollisesti pursuava kirjahylly. Tämä ei ole minun ideani: muutama lakitieteilijä moitiskeli kirjaston taukohuoneessa niitä valtsikkalaisia joiden kirjahyllyssä on kirjoja joita he eivät selvästikään ole lukeneet.

Onhan se näin, en minä kirjahyllyssäni olevia opetusopin oppaita ole lukenut saatika sitten matematiikan kirjoja. Mutta haluaisin uskoa, että ne ovat siellä muustakin syystä kuin pelkästään siksi, että punaiset kirjahyllyni kaipaavat täytettä.

Ne muodostavat varsin hyvän käsikirjaston, josta voin paniikin tullen kaivaa esille tietoa – ja tällä periaatteella olen sinne kirjoja hankkinut (esimerkiksi kirjaston poistosta ilmaseksi). Kirjan merkittävin kriteeri on ollut, että voin joskus tarvita sitä. Sen takia minulla on siellä useampikin historiaa sivuava kirja, muutama tutkimusopas ja tieteen ja teknologian arviointia käsittelevää materiaalia.

Jos pyrin tiivistämään edellä olevat kappaleet lyhyesti seuraavaan. Valtiotieteilijöillä on tapana käyttää huomattavasti tilaa asioiden ilmaisemiseen, vaikka vähemmälläkin selviäisi. Kuitenkaan todellisessa elämässä tämä ei ole enään arvo, vaan negatiivinen puoli. “Lisäksi valtiotieteilijät haluavat näyttää viisaammilta kuin he ovat, joten he keräävät koteihinsa kirjallisuutta.” toteaa juristi, mutta sivuuttaa hyvän käsikirjaston merkityksen täydellisesti.

Kappas, ei se sattunut ollenkaan niin paljon kun olisi uskonut.