Maailmanpolitiikan alkeet
Luin tänään aamulla kello 1 ja 2 välillä maailmanpolitiikan oppikirjaa. Kuten kaikissa yhteiskuntatieteen kirjoissa, myös tässä lähestymistapa oli historian kautta: tutkitaan tieteen menneisyyttä. Kuitenkin Hakovirta (2002) on ensimmäinen joka perustelee tätä lähestymistapaa:
Mutta juuri alkuun pääseminen voi alan mutkikkuuden vuoksi olla hankalaa, ellei sisääntulokohtaa valita edullisesti. Yksi mahdollisuus on astua sisään oppihistorian kautta. Paitsi, että näin tutustuaan siihen itseensä, päästään miltein kuin huomaamatta samalla tutustumaan alan perustaviin käsitteisiin ja teoreettisiin tarkastelutapoihin pelkistetyssä muodossa.
Koska oppihistoriallinen lähestymistapaan kuitenkin aina kohtaa, on se syytä niellä ilman kovempia vasta-argumentteja. Mutta, todettakoon että vaikka alan itsetuntemus on välttämätöntä niin silti en näe samanlaisen lähestymistavan toimivan perinteisissä tieteissä. Yksi mielestäni hyvä syy oppihistorialliseen lähestymistapaan on samanaikaisesti pyrkiä hakemaan tukea sille, että kyseessä on oikeasti tiede. Ihmistieteet kun eroavat muista tieteistä huomattavasti – kuten lukija myöhemmin huomaa.
Mutta, lyhyt johdanto maailmanpolitiikan teoriasuuntauksiin niin, että niistä olen karsinut oppihistorian.
Realismi pohjaa inhorealistiseen olettamaan valtioiden toiminnasta. Pääoppina oli anarkismi – maailma siis on oikeasti paha paikka jossa kamppaillaan vallasta. Valtiokeskeisyys oli yksi pääoppi, vaikka tätä lievennettiin vain kokonaisjärjestelmiä selittäväksi teoriasuunnaksi.
Idealismi on realismin vastavoima. Peruskysymykset olivat rauhaan tähtääviä: maailmanhallituksen mahdollisuus, kollektiiviinen turvallisuus. Samoin pohdittiin kansainvälisiä regiimejä ja ongelmian hallintaa. Perusopit perustuivat korostivat periaatteita, normeja ja yhteistyötä.
Kuitenkaan idealismi ja realismi eivät selittäneet tarpeeksi luovasti sitä, miten yhteiskunta toimii. Konstruktivistit uskovat, ettei yhteiskuntaa ole olemassa – on vain sosiaalisia uskomuksia, joiden pohjalta toimimme.
Myös globaalisaatio näkyy yhteiskuntatieteissä. Nykyisin globalismi on eräs oppisuunta, mutta sillä ei ole itsenäistä luonnetta. Globaalisaation sisällä on kaksi tutkimussuuntaa: globaalisaation tutkiminen ja globaalisaation ongelmien tutkiminen. Näihin tutkimuskysymyksiin se siis soveltaa realismia, idealismia ja konstruktivismia pohtien mikä näistä teorioista sopii parhaiten sen käyttöön.
Mainitaan myös behavioralistinen tieteellisenä liikkeenä, joka pyrki tieteellistämään politiikan tutkimusta. Metodologisena oppina behavioralismi pyrki luonnontieteellisten menetelmien soveltamiseen, mutta poiki myös muita tuloksia metodologiakeskustekun vahvistuessa (esimerkkinä mainittakoon päätöksentekoteoriat): yhteiskuntatieteiden metodologiaa ei oltu ennen nostettu pääkysymykseksi. Vaikka lupasin poistaa oppihistorian mainitsen silti, miksi behavioralimi katosi; se on liian teoreettista – ratkaisuja tarvittiin käytännön ongelmiin.
Lienee syytä mainita myös kaksi perusnäkemystä siitä, miten maailma rakentuu:
Toimijakeskeinen järjestelmäanalyysi kuvaa valtion (tai muun organisaation) syötteistä, tuotteista ja palautteista (input, output, feedback) toimivaksi järjestelmäksi. Kuitenkin toimija vaikuttaa aina ympäristöön ja ympäristö toimijaan – malli ei ole täydellinen.
Holistinen malli taas korostaa toimijoiden keskenäisriippuvuutta. Toisinsanoen, se mitä Toimija1 tekee vaikuttaa myös Toimijaan2. Yleisesti toimijat toimivat tietyn kehyksen sisällä – tässä kohtaa malli kohtaakin yhden ongelmansa: toimijat voivat vaikuttaa itse kehykseen jonka sisällä ne toimivat.
Kuten havaitsette, kumpikaan teoria ei pysty selittämään maailman menoa hyvin. Tieteellisesti kysymys on varsin haastava. Tähän palaan myöhemmin…