Tällä kertaa humanoidinne ei ole tehnyt mitään pahaa. Eräs samalla linjalla opiskeleva tuli puhumaan minulle Euroopan poliittisten järjestelmien tentistä, jonka hän sanoi raiskanneensa. Siis menneensä tenttiin huonommilla tiedoilla kuin tavallisesti, ja pohtikin nyt tulisiko hänen päteä tunnontuskia.

Pääsimme tästä kiinnostavaan kysymykseen siitä mikä on opintojemme tarkoitus. Onko tarkoituksemme kerätä paljon opintopisteitä, oppia asioita vaiko jotain ihan muuta? Kysymys kuulostaa triviaalilta, luonnollisesti olemme yliopistossa opiskellaksemme, mutta asia ei arvon valtiotieteilijän mielestä ole näin yksinkertainen. Toki olemme opiskelemassa, mutta akateeminen koulutuksemme on vain jatkoa lukiolle ja pyrkii sivistämään meitä johonkin ammattiin. Idea brittiläisestä herrasmiehestä, joka juo teetä säännöllisesti kello neljä, on vanhentunut. Ensinnäkin, yliopistossa on nykyisin enemmänkin naisia ja toiseksi – ikävästi muotoiltuna – jokainen opiskelija toivoo että joku joskus suostuisi maksamaan siitä että teet
jotain mikä edes jotenkin liittyy siihen mitä opiskelit.

Olemmeko siis yliopistossa keräämässä tietoja tulevaan ammattiin? Tuo kuulostaa varsin käytännönläheiseltä, mutta näin se taitaa olla. Vaikka jotkut, kuten pikku-Matti tässä, haaveilevat tutkijuudesta niin eihän meistä kaikista voi apurahatutkijoita tulla. Oikeastaan, varsin harva yliopiston käynyt pääsee jatkamaan akateemisessa maailmassa tutkijana. Toki myös yksityisellä puolella on tutkijoita, mutta suurin valtiotieteilijän työllistäjä lienee kuitenkin virastot, niin valtiolla kuin kunnilla. Matematiikan laitoksella suuri palkkaaja taas oli oppilaitokset, jos en nyt ihan väärin muista. Tosin, voitaneen kommentoida että maisterintutkinnon ei ole tarkoitustkaan olla tutkijakoulutusta, mutta se on kuitenkin akateeminen viisi(+ än)vuotinen tutkinto joka päättyy oman tutkimuksen suorittamiseen.

Kun pohdin nykyistä yliopistoa, niin mietteet akateemisesta vapaudesta ovat varsin erilaisia. Minulle lähetettiin hyväksymiskirjeessä mukana viiden vuoden lukujärjestys. Kurssini on tarkkaan suunniteltu, enkä voi vaikuttaa kovinkaan paljon itse siihen mitä pääaineessani opiskelen. Toki tämä on aivan luonnollista nyt, mutta palataan ajassa muutaman epsilonin verran taaksepäin ja nykyistä tehdasta voitaisiin kummastella. Näköjään yliopisto ei usko, että osaisin itse päätellä mikä olisi hyödyllistä, tai sitten heillä on jotain unelmia yhteisestä valtiotieteilijän osaamisesta.

Toisaalta olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on vapaa sivuaineoikeus. Tämän oikeuden turvin ja vedoten siihen ettei laitokseni voi puuttua opintoihini kunhan pääaine etenee suunnitellusti pystyn muokkaamaan sitä mitä opiskelen varsin hyvin. Tilastotiedettä, tietojenkäsittelyä, tieteen ja teknologian tutkimusta, matematiikkaa, naistutkimusta, markkinointia, tulevaisuuden tutkimista, graafista suunnittelua, lakitiedettä… Kyllä, olen ajatellut kaikkia tuon listan kohtia enemmän tai vähemmän vakavasti. Joillain aloilla asiat ovat vielä ankeammin, kuten esimerkiksi hallintotieteilijöillä joiden on pakko opiskella johtamista.

Edelleen, etenemistämme mitataan opintopisteillä, jotka vastaavat keskimääräisen opiskelijan keskimääräistä työpanosta keskimääräiseen arvosanaan. Todellisuudessa, koska jokaisen opiskelijan lähtötaso on erilainen, on tämä teoreettisen työn mitta varsin teennäinen. Kuitenkin, tavoitteemme on kerätä näitä yksikköjä 60 kappaletta vuodessa. Tällä vuosivauhdilla saavutakmme valmistumiseen vaaditun 300 opintopistettä viidessä vuodessa, mikä on valtionjohdon toive. Opintopisteitä saa todella erikoisistakin kursseista, esimerkiksi tietokoneen käytöstä tai pakollisen opintobyrokratian tekemisestä.

Totta puhuen en tiedä, mitä varten opiskelen. Kun kaikki muutkin opiskelevat, niin pitää sitä kai minunkin.

Yliopistossamme on käytössä periodit, eli opiskelemme kuusi viikkoa ja lepäämme seitsämännen jotta voimme taas opiskella kuusi viikkoa. Kuusi viikkoa on yllättävän lyhyt aika, tentit tulevat aina takaoikelta vastaan ja huomaa ettei osaa mitään.

Tämä periodi tulee olemaan fuksivuoteni viimeinen, seuraavaksi on edessä liuta tenttejä ja kesäloma. Loma on jännä juttu, koska silloin saa opiskela sitä mitä haluaa siten miten haluaa. Itse ajattelin katsoa muutamaa ohjelmointikieltä ja pedagokiikkaa nopeasti. Outoja ovat humanoidin kesähaaveet.

Mutta, ensiksi tulee selvitä ensi viikosta ja jämätenteistä. Vapun jälkeen minun pitäisi osoittaa taitoni SQL-tietokantakielen suhteen ja vähän korkeammalla tasolla ymmärtää miten relaatiotietokannat toimivat. Tämän jälkeen perjantaina minulla on kaksi tuntia aikaa käsitellä Euroopan poliittisia järjestelmiä ja nationalistista aatesuuntaa.

Nyt korostan tuota aikaa, nimittäin kaksi tuntia on varsin vähän kolmen kysymyksen vastaamiseen. 40 minuuttia kysymystä kohti, eli sitä vastausta ei ehdi sanataiteellisesti kovinkaan paljon muokata. Tämä ajanpuute on tyypillistä valtiotieteissä, mutta vielä pitäisi keksiä jokin luova perustelu siihen. Ehkäpä tentaattorit eivät halua lukea hyvin valmisteltua vastausta, jonka potentiaalipituus olisi jopa kolme konseptia. Siispä he lukevat vain noin yhden konseptin pituisen tekstin kysymystä kohti.

Mutta, voisin kommentoida tätä periodijärjestelmää – se kun tekee elämästä varsin raskasta. Kuuden viikon rutistus on aika mehuja syövä, ainakin minulle. Siinä ajassa pitää lukea muutama kirja ja ymmärtää niiden sisin olemus hyvin. Toisaalta tulee myös seurata luentoja, joita ei tunnu olevan riittävästi koska aina jää asioita käsittelemättä. Olisi taas hyvä suorittaa vertailuja muihin yliopistoihin, mutta minulla on kokemusta vain Helsingistä.

Minulla oli eilen harvinainen mahdollisuus tavata Unto Hämäläinen, politiikan toimittaja ja blogaaja Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä. Hänet saatiin puhumaan Valtio-opin opiskelijoiden r.y. järjestämään torstaikabinettiin.

Oikeastaan, aihekin oli varsin mielenkiintoinen, tai oikeastaan Unto sen mielenkiintoiseksi muotoili. Yksi pääkysymys ehkä olisi ollut: “Miten Web 2.0 vaikuttaa poliittiseen elämään?” Pääväite oli, että median aikaisempi rooli suodattimena poliitikkojen ja kansan välissä on vähitellen murtumassa tiedonvälityksen avautuessa yhä laajemmin. Täsä esimerkkeinä voidaan pitää

• poliitikkojen ylläpitämät blogit
• kansalaiskeskustelun siirtyminen esimerkiksi kunnan verkkopalstalle
• mahdollisuus kansalaisadressien muodostamiseen verkossa

Tämä on juurikin sitä mistä Web 2.0:ssa on minulle kyse; teknologiat ovat epäolennaisia mutta ihmisten välisen kommunikaation parantaminen on merkittävää. Toki Web 2.0:lan merkitys on vähintäänkin epämääräinen; toisille se on CSS; AJAX ja XML, toiset tahtoo taas korostaa isoja fontteja ja söpöjä ikoneita, mutta minulle yhteiskuntatieteilijänä se on mahdollisuus sosiaalisuuteen verkossa – erästä suomalaisperäsitä yritystä lainaten “Connecting People“.

Oikeastaan, Unto käsitteli aihetta paljolti oman bloginsa kautta. Hänen bloginsa ovat muodostaneet tietyn yhteisön joka lukee ja aktiivisesti osallistui siinä käytävään keskusteluun. Samoin tietyt ehdokkaat ainakin onnistuivat Unton mukaan verkkoteknologioiden hyödyntämisessä.

Voidaanko peräti puhua viestinnän vallankumouksesta piakkoin? Vai pitäisikö siitä puhua jo? Vai – kuoleeko internet kuten TKK:n professori uskoo? Nyt ainakin viestinnän tutkijoiden pitää olla hereillä, mutta myös politiikan tutkijoiden pitäisi ehkä havainnoida muutoksia yhteisössämme ja muodostaa teoriotansa enemmän (mietteitä tenttikirjasta jota luen).

Toki, puhuimme myös äänestysaktiivisuudesta ja sen nostattamisesta. Mutta, siellä ei noussut esille mitään uutta. Politiikan tutkijat aina vain kummastelevat äänestystilastoja, mutta mitöön konkreettista niiden muuttamiseksi ei koskaan saada aikaan.