Olen ihminen jonka voi teoriassa saada kiinni 24 tuntia päivässä ja 365 päivää vuodessa. Kannan mukanani laitetta, johon voidaan ottaa hädänhetkellä yhtyettä.

Kun mietin ylläolevaa, joudun pohtimaan hetken: olenko todella näin tärkeä? Tippuuko taivas paloina maahan jos minuun ei saada heti yhteyttä? Ei se niin tee. Erityisesti matkapuhelin, mutta myös muu 2000-luvun viestintä, on johtanut siihen että aina pitäisi saada kiinni. Aika outoa, kyllä lapsuudessa riitti että minut sai kiinni lankapuhelimella ja paperisella kirjeellä. Mutta, se nyt oli niin ysäriä.

Joskus tekisi mieli palata siihen, lukea sähköpostit vain iltaisella kun tulee koulusta ja jättää kännykkä pöydälle väristelemään. Mutta, taas tulee tämä ikävä sosiaalinen paine: uskallanko olla niin erilainen että tekisin näin? Ihmiset olettavat että matkapuhelimella saa aina kiinni. Tämä on varsin outoa kun huomioidaan että harva on todellisuudessa niin tärkeä ettei asia voisi muutamaa tuntia odottaa.

Miten käy jos joku viikko päädyn siihen etten ole kriittinen henkilö. Kuinka nopeasti tulee kommentit siitä että minut pitäisi saada puhelimella kiinni? Millaiseksi sosiaalinen paine kasvaa ennekuin sorrun puhelimeni orjaksi jälleen kerran? Kun kaikki odottavat jatkuvaa saavutettavuutta, ei ole helppoa todeta että “mä vastailen jos ja vain jos olen kotona ja mulla on aikaa”. Mutta, tämä on minusta vain terveellistä – en halua olla niin tärkeä että aina saisi häiritä. Vai haluanko?

Onko puhelin kuin huumetta johon olen jo tottunut niin etten voi päästää siitä irti? Kuinka pahat vieroitusoireet minulle voisikaan tulla? Haluankin pitää yllä illuusiota tärkeydestä ja näin kasvattaa sosiaalista asemaani. Odotan että puhelin soisi ja joku olisi taas pulassa tietokoneensa kanssa tai tahtoisi kysellä mitä tulikaan harjoitustehtäväksi. Haluan kokea että olisin tärkeä jollekin!

Ehkä on vain syytä tunnustaa, että pärjäisin ilman matkapuhelinta taskussani ja parin tunnin välein tehtävää sähköpostin tarkastusta. Ongelman tunnustaminen on eka askel kohti parantumista.

Minua kutsuttiin syksyllä datikseksi. Onhan se vähän nihkeä termi, koska datiksestä minulle tulee mieleen elämällisesti rajoittunut poika joka ei tee muuta kuin juo kokista ja syö mikropitsaa – kylmänä. Minähän en nimittäin juo kokista! Mutta, terminä datis on mielestäni enemmän negatiivinen kuin positiivinen.

Mutta, mitä tästä asemasta on seurannut minulle? Sähköpostilaatikkooni kolahtaa välillä viesti otsikolla “Apua!!!1” tai sitten joku uskaltautuu soittamaan minulle jos oikein on paniikki. On minut muutaman kerran herätettykin.

Mutta, toisaalta onhan minulla tiettyjä hassuja piirteitä: opiskelen tietojenkäpistelyä, käytän epäyhteensopivia järjestelmiä ja uskallan koska tietokoneisiin vähän rajummallakin kädellä. Oikeastaan, käpistely on ollut ihan mielenkiintoistakin ja sitä voisi periaatteessa jatkaa aineopintoihin jos aikaa riittäisi.

Tietojenkäsittelyn opintojen kohdalla olen huomannut kuinka paljon yliopisto vaikuttaa ajattelumaaimaani. Yliopisto-opinnot ovat vähän niinkuin Eclipse. Sehän pilaa aivot liikaa käytettynä vaikka onkin hyödyllinen. Yliopisto onkin valtava sosialisointilaitos, jonka tavoitteena on saada ihmiset ajattelemaan samalla tavoin. Ketterä kehitys on hyvyyttä , Euroopan unionin integraatio on aivan luonnollista ja perustuslait turvaavia.

Ei! Ajattelen vieläkin kuin matemaatikko. Matematiikassa ei ole mielipidekysymyksiä, ellei taistella siitä mikä on elegantein tapa tai oikea notaatio johonkin asiaan. Ikuinen kysymys nollasta luonnollisten lukujen jäsenenä on edelleen olemassa.

Yliopistollahan on kolme päätehtävää:

• tutkimus
• opetus
• yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Opetus sotkeutuu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen varsin hyvin – varsinkin jos ei kuuntele tarkkaan sitä mitä opetetaan ja kyseenalaista sitä. Olen huomannut tämänkin karvaasti. Aina pitäisi kysyä “Miksi?” kuin pieni poika vaan voikaan söpösti. Tai sitten “Onko aiheesta olemassa evidenssiä?” kuten tiedenainen kysyisi. Mutta, aina pitää kyseenalaistaa.
Nyt pohdittuani yliopiston luonnetta voisin mainita että ohjelmoinnin harjoitustyöni on hyväksytty, käsittääkseni varsin hyvällä arvosanallakin. Kuulema saavutin kurssille asetetut tavoitteet ja työtä oli mukava tarkistaa. Ja opin itse käyttämään yksikkötestaustyökaluja todellisessa elämässä. Kyseessä ei siis ollut nollasummapeli.

Äiti peittelee lastaan iltaisella ja huomaa lapsen näyttävän kovin mietteliäältä.
“Mitäs mietit?” äiti kysyy pörrötellessään pojan tukkaa.
Poika vastaa: “Äiti, miks maailmassa soditaan?”
Äiti huokaisee syvään ja raskaasti…

Kysymys on valitettavan epätriviaali, mutta kuuluu silti yhteiskuntatieteiden – tarkemmin maailmanpolitiikan pääongelmiin. Kuten tieteessämme aina, ei vastausta tähänkään ole saatavissa niin että se todella toimisi. On vain teorioita, ajatuksia ja pohdintoja.

Hakovirta (2002, s. 212) esittää Waltzia mukaillen (kyllä, paha sekundäärinen lähde) viisi erilaista selityssyytä konfliktien – pahimmassa tapauksissa sotien syntyyn;

• yksilöt
• yhteiskunta
• valtio, mukaanlukien sekä valtiollisen järjestyksen että ulkopoliittisen toiminnan
• ylikansalliset poliittiset järjestelmät
• konfliktien omadynamiikka

Mutta, mutta… Eihän tuo luettelo meitä kovinkaan pitkälle. Tutustutaan vähän tarkemmin joihinkin kiintoisiin teorioihin.

Demokraattisen rauhan teorian mukaan demokraattiset valtiot eivät sodi. Syy on niinkin triviaali, kuin että demokraattisessa valtiossa kansa ei tahdo sotia – ainakaan yhteiskuntateoreetikkojen mielestä. Teorian pienenä epäkohtana voisi olla nykyinen Yhdysvaltojen politiikka – mutta ovela tutkija sivuuttaa tapauksen vetoamalla tuomioistuimen ylipolitikoitumiseen.

Toisaalta erään näkökulman mukaan ihminen on luontaisesti agressiivinen. Johtuen tästä, sodat ovat välttämättömiä ja johtuvat vain ihmisluonteen olemuksesta. Aiemmin puhuin suurista teoriasuunnista, tunnistanet varmasti että kyseessä on realistisen koulukunnan tyylin teorian taustalta.

Ehkä masentavin mahdollinen teoria on kuitenkin pahan kierteenä ymmärrettävä kulku: Kun valtio A ja valtio B kiistelevät asioista, on sillä tapana loiskua yli yhdestä asiasta toiselle. Kun esimerkiksi A valmistautuu tekemään jotain, B joutuu välttämättä oman turvallisuudensa nimissä tekemään samoin. Tämä kierre johtaa lopulta varusteluun ja voi purkautua vain toisen valtion luovutuksella (joka olisi suuri maailmanpoliittinen tappio) tai sodalla. Esimerkiksi kylmä sota lienee hyvä esimerkki tästä mallista.

Nostetaan esille vielä yksi varsin huvittava näkökanta: sodalla ulkoista valtiota vastaan voidaan kansakunnan huomio kiinnittää siihen, eikä sisäisiin ongelmiin. Kyseessä on siis harhautusstrategia. Samoin on empiirisesti havaittu, että kansakunnan johtajien suosio kasvaa sodan aikana. Vaikka kuulostaakin huvittavalta, en ole edes ensimmäinen joka kehittelee tälläisiä teorioita: jopa viihdemailmassa on tehty parodiaa tästä.

“Kulta pieni, älä kysele noin hassuja” kuiskaa äiti samalla sammuttaen valon.
“Nuku hyvin, kauniita unia” äiti sanoo oven suusta ja sulkee oven.