Kunnon valtiotieteilijä viettää kiirastorstainkin luentosalissa: oli mahdollisuus päästä kuuntelemaan Eurooppa-tutkimusverkoston luennolle ministerineuvoston äännestyskäyttäytymisestä.

Koska luento oli tarkoitettu kaikenlaisille humanisteille, kerrattiin alussa ministerineuvoston asemaa Euroopan unionissa. Kyseessä on siis jäsenvaltioita edustava taho, joka on se lakia säätävä elin Euroopan unionissa. Vaikkakin parlamenttiä on edelleen nostettu esille, voidaan ministerineuvostoa pitää keskeisempänä elimenä – sillä on enemmän valtaa. Ministerineuvosto tekee päätöksiä joko yksimielisesti tai määräenemmistöllä, mutta se pyrkii päätöksissään konsensukseen. Jokaisen valtiotieteilijän laajaan yleissivistyksen kuuluu Platonin aatosten ja p-arvon olemuksen lisäksi myös tämäkin asia.

Kiintoisampaa oli professorin kiinnittämä huomio yleiseen teoriaan (joka myös minulle on opetettu) jonka mukaan konsensushakuisuuteen olisi kaksi syytä:

• se kasvattaa päätöksen legitiimisyyttä unionin kansalaisten keskuudessa
• se sitouttaa viranomaisia hankkeen toteutumiseen

Professori piti kumpaakin vaihtoehtoista selitystapaa heikkona ja tällöin pääsyyksi konsensuspyrkimykseen muodostuisi halu näyttää yhtenäiseltä. Edelleen hän jatkoi, että tämä on perin kummallista – politiikaan kun kuuluu olennaisena osana ristiriidat.

Professori asetti tutkimuskysymykseksi luennon alussa: “Miten Euroopan unionin laajeneminen on vaikuttanut ministerineuvoston äänestyspäätöksiin ja äänestyskoalitioihin?” Kun perustiedot olivat kasassa jatkoimme eteenpäin kysymysten selvittelyssä. Aineistona oli liuta julkaistuja ministerineuvoston päätöksiä, joista professori oli laskenut mitä moninaisempia taulukoita.

Referoin suoraan tuloksiin: noin yleensä Pohjoismaat äänestivät normaalia useammin ehdoitusta vastaan. Kuitenkaan mitään merkittävää klikkiä, eli ryhmittymää joka aina äänestäisi samalla tavoin, ei tutkimusaineistossa havaittu. Ehkä kiintoisinta oli Suomen yllättävä linjamuutos joka sijoittuu pääministeri Vanhasen (toistaiseksi) ainoan hallituksen aikoihin: Suomi muutui hiljaisesta hyväksyjästä vastustajaksi Ruotsin, Tanskan ja Viron tavoin.

Koska aina tutkimustyössä tulee miettiä jatkotutkimusaiheita, niin professori oli muodostanut matemaattisella menetelmällä (jonka nimi kyllä mainittiin – kyseessä ei siis ole taikalukugeneraattori) Euroopan poliittisen kartan 27 jäsenmaalle, joka voidaan esittää myös seuraavasti:

• pohjoisen maksajavaltiot, jotka eivät lunnollisesti halua maksaa enempää
• etelän saajavaltiot, jotka eivät halua menettää tulojaan
• idän tulokkaat, joille suurin osa etelän tuloista kuuluisi

Tuli keskustelun aika ja eräs lakitieteilijä kysäisi samaa asiaa jota itse mietin: aineistossa on vain ministerineuvoston eteen päässeet tapaukset. Mutta, eihän Suomessakaan hallitus vie käsittelyyn lakiehdoitusta jos sillä on syy epäillä että se kaatuisi eduskunnassa. Vastaavasti ministerineuvoston virkamieskunta ei vie ministerineuvoston ksäittelyyn tapasuta josta on voimakkaita ristiriitoja eri jäsenmaiden välillä – niitä pyritään virkamiesportaalla lieventämään. Siispä, todelliset klimpit luultavasti ovat olemassa, mutta niitä ei tutkimusmetodologialla voida havaita.

Ehkä tärkein opetus minulle oli että pitää ajatella vielä kriittisemmin kuin nykyään. Kyseenalaistaa se mitä minulle esitetään ja tätä kautta ymmärtää hitusen enemmän maailman toimintaa.

Jotkut ovat saattaneet kuulla, kun kerron Helsingin yliopiston hienosta opiskelijaruokalajärjestelmästä, UniCafesta. Kyseessä on opiskelijajärjestömme, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan, kokonaisuudessaan omistama yritys, jolla on omituinen monopoli kaikilla Helsingin yliopiston neljällä kampuksella: keskustassa, Kumpulassa, Viikissa ja Meilahdessa.

Unicafen vankkumatonta asemaa Helsingin yliopistossa on perusteltu laadulla. Esimerkiksi minulle Unicafe tarjoaa reilun kaupan kahvia, kehitysyhteistyön muotoja ruuan kanssa ja luomua vihanneksissa. Aivan kivoja juttuja; mutta koskettaako niistä mikään minua? Toki luomu on ihan hieno vaihtoehto, mutta sitä ei saa pakkosyöttää tai tuottaa muiden vaihtoehtojen kustannuksella. Kehitysyhteystyö sekin on ihan kivaa, jos on sen henkinen ihminen. Ja yllättävänä tietona myös voidaan todeta, että Unicafen reilun kaupan kahvi saattoi myös olla aivan tavallista Paulingia (Lähde: Villiviini).

Toisaalta, laatu on siitä mielenkiintoinen asia että sitä on vaikea mitata. Jotkut väittävät, että muissa yliopistoissa olisi huomattavasti laadukkaampaa ruokaa. Miten laatua pitäisi mitata? Mittariksi ei ainakaan kannata ottaa ruuan riittävyyttä: UniCafeissa on paha tapa suosituiden ruokien loppumiseen. Tämä olisi tietenkin aivan normaalia jos oltaisiin epsilonin päässsä sulkemisajasta, mutta kerran törmäsin paikkaan jossa ruoka loppui vaivaiset kaksi tuntia etuajassa. Toki matematiikassa aina todetaan, että olkoon epsilon suurempaa kuin nolla, mutta nyt epsilonin arvo saattaa olla hiukan liian iso.

Mittaammeko laatua sitten ruuan vaihtoehtojen lukumäärällä? Tässä saattaisi jopa laitosruokalamme menestyä, sillä kun on yleensä kaksi lihavaihtoehtoa ja yksi kasvisvaihtoehto. Kuitenkaan en ole tyytyväinen: kaikkihan tietävät että Otaniemessä saa pitsaa opiskelijaruokalsta, myös paikallisesta UniCafesta. Helsingissä pitsanhaluisen pitäisi matkustaa Viikkiin kun kuu osuu oikeaan asentoon ja samaan aikaan toivoa että ruoka ei lopu kesken. Eräässä toisessa ruokalassa taas toistui viikottain maanantaisin spagetti bolongnese, joka muutaman kerran jälkeen ei ollut enää huvittavaa.

Katkerasti vetäydymme täältä alueelta ja ehkäpä UniCafen laatu on sen hienoissa tiloissa: matematiikan laitoksen Unicafe on selvästi rakennettu tilaan joka nyt sattui jäämään yli ja valtiotieteellisen tiedekunnan yksikköön ei välttämättä mahdu syömään. Toisaalta, kasvatustieteellisen ruokalasta Oliviasta on varsin hienot näkymät ulos ja Porthania on juuri remontoituna varsin elegantti.

Mutta, nythän keksin missä UniCafe on ylivoimainen: oheisliiketoiminnassa. UniCafe pyörittää muutamaa kahvilaa ja sillä on korkeatasoiset tilausravintolat Helsingin keskustassa. Sen lisäksi luonnollisesti tarjotaan kokouskahvittelua ja kakkukahveja noin muutenkin. Erityisesti mieleeni jäi Ylioppilaslehdessä esiintynyt mielipidekirjoitus, jossa kummasteltiin sitä että kahviloissa ei saa kohtuuhintaista peruskahvikupposta.

Yhtä asiaa pidän monimutkaisena UniCafen kohdalla: sen omistuskuvio ylioppilaskunnan kanssa on hämmentävä, koska selvää on ettei ylioppilaskunta ammu itseään jalkaan. Nimittäin, uskon että mahdollisesta vaihtamisesta kysyttäisiin opiskelijajärjestöiden mielipiteitä, ja näin UniCafe saanee luvan jatkaa.

Kiinnostavinta on kuitenkin keskustelun vähyys: tästä monopolista ei pahemmin puhuta yliopistolla. Helsingin Sanomat teki opiskelijaruokailusta jutun noin puoli vuotta sitten ja samaisessa artikkelissa ihmetteli UniCafen ylivoimaista asemaa – kuitenkaan se ei noussut puheenaiheeksi. Koska olen pieni politiikantutkijan alku, en osaa selittää tätä.