Matti-sedältä on usein kysytti, että mikä pikku-Matista tulee sitten isompana. Kuten yhteiskuntatieteilijöillä on tapana, voidaan aiheesta käydä pieni johdato historian näkökulmasta pohtien lapsuusajan traumojani. Kuitenkin, koska tälläinen humanismi on pahasta ja tulisi kasvattamaan postauksen pituutta – sivuutetaan aiheen käsittely.

Mutta mitä humanoidimme olisi tarkoitus tehdä ansityökseen, eli toisin muotoiltuna ehkä paremmin: kuka ihmeessä tulee maksamaan ettei humanoidimme pode nälkää pulsuna Postitalon reunassa ja vain humanistisoi siellä?

Toisn kuin lääkärin koulutus, ei valtiotieteilijän ole tarkoitus valmistua mihinkään varsinaiseen ammattiin. Tämä on sekä vahvuus että heikkous. Onneksi yliopisto on miettinyt tätäkin ja kierrättää meitä katselemassa jänniä paikkoja ja myös tavallaan luotaamassa mitä kaikkea voisimme tehdä.

Tapasin IT-alalla työskentelevän valtiotieteilijän – hän on managerian ohjelmointiryhmälle. Tämä voi olla hassua, mutta kuulema valtiotieteilijä käsittelee nopeasti suuria tietomääriä ja soveltuu juurikin siksi sopisimme ohjelmistotuotannon hankaliin olosuhteisiin.

Toisaalta olen päässyt myös käymään tasavallan presidentin kansliassa ja kuuntelin yleisesittelyn itsensä kabinetin jäseneltä. Hän yritti perustella meille, miksi tarvitsemme presidenttiä edelleen. Vastaus kysymykseen presidentin tarpeellisuudesta ei ole minulle edes propagandaluennon jälkeen selvä. Uskoisin aiheesta käytävän vielä keskustelua ensi presidentin vaalien alla.

Eli, mitä Matin olisi tarkoitus tehdä elämällään? Tuhota elämänsä jonkin hämärän paikan palveluksessa, joko kunnalla, valtiolla, “kolmannella sektorilla” tai yksityisessä yrityksessä.

Punarusettinen tyttö hymyili minulle kainosti. Hän katsoi minua söpösti ja tuijotin häntä itse hölmistyneenä – kyllä, ihastuin.

Kuten ihastuneet pojat aina, hakeudun hänen seuraansa. Halusin tietää hänestä enemmän, ymmärtää mitä hän ajattelee, nähdä tuon söpön ulkokuoren sisälle. Tunne taisi olla molemminpuolista ja tutkiskelimme toisiamme rauhassa, ilman erityisiä paineita. Sitouduimme yhä enemmän ja ensirakkauden huumassa kaveritkin saivat jäädä.

Mutta paraskaan suhde ei ole tädellinen. Itkin hänen vuokseen; olin ymmälläni hänen käyttäytymisestä. Hän oli epäselvä – kuten niin tavallista tytöille – ja jouduin pohtimaan mitä hän todella tarkoitti, mitä minun piti tehdä.

Kaikesta huolimatta muistelen lämmöllä noita aikoja. Hän oli aina lähelläni. Kun elämä potki, hän oli valmiina halaamaan ja lohduttamaan. Tunsimme toisemme jo aika hyvin, mutta halusin silti tietää hänestä enemmän, helliä häntä ja olla hänelle kiltii.

Mutta jokin meni pieleen. Tapasin juhlissa toisen tytön. Tämä tyttö oli erilainen, kun ensirakkauteni oli perinteinen niin uusi tyttö oli räväkkä ja hassu. Teimme juhlissa jotain hyvin tyhmää ja tyttö sai minut irrationaalisesti pauloihinsa. Mutta tiedän, että ensirakkauteni olisi antanut kaiken anteeksi, mutta jokin tässä räväkkyydessä ja outoudessa viehättää. Punarusettisen tytön ja minun välit viilenivät nopeasti.

Tapaamme edelleen tätä punarusettista tyttöä ja välillä jopa kaipaan häntä. Oleme vielä ystäviä, halailemme ja vietämme aikaa toistemme seurassa. Mutta tyttö on kuitenkin loukkaantunut, eikä halua enään kertoa minulle salaisuuksiaan.

Vihjeeksi; kaikki ei ole sitä miltä se näyttää.

Varoitus: Tämä blogi-postaus sisältää yhteiskunnallista pohdintaa eikä sovellu alle kahdeksantoista vuotiaille. (more…)