Lainattakoon aluksi !assembly-kanavalla käytyä keskustelua (puhuimme html-sivujen tekemisestä):

20:49 <@embo> matnel: humanistina sun pitäis käyttää wordiä ja powerpointtia
20:49 < Japsu> embo: matnel on erilainen humanisti
20:49 < Japsu> embo: se käyttää irkkiä ja LaTeXiä mesen ja wordin sijasta
20:49 < matnel> embo: toki mä niitäkin käytän
20:49 <@embo> Japsu: jeps, hämmentävää
20:50 <@embo> matnel: olitkin erilainen humanisti

Tämä lienee aika stereotypinen kuva humanistista (yhteiskuntatieteilijästä jos tarkkoja olemme). Sulje hetkeksi silmäsi ja mieti mitä sinulle tulee yhteiskuntatieteilijästä mieleen… Onko hän?

• tyttö
• epätoivoinen tietokoneen kanssa
• hyvin koulussa aikoinaan menestynyt
• lyhyen matematiikan lukija

Stereotypiat ovat vahvoja, eikös vain? En luonnollisestikaan edes halua otaa kantaa tuon listan todenmukaisuuteen. Kuitenkin on olemassa mahdollisuus, etten sovi stereotyyppiseksi yhteiskuntatieteilijäksi. Mutta onko se edes tarkoitus – olenko yhteiskuntatieteilijä?

Yhteiskuntatieteilijä tarvitsee tieteelisen maailmankuvan Hänen tulisi olla pitkäjänteinen, kielitaitoinen ja kykenevä itsenäiseen työskentelyyn sekä kriittiseen ajatteluun. Toiki tulee ymmärtää (sekä olla kiinnostunut) yhteiskunnan lainalaisuuksista. Itsetunnosta ja kunnianhimosta ei myöskään ole haittaa. [Lähde: Työministeriön AVO-ohjelman yhteiskunnan tutkijan kuvaus]

En näe tuossa itseäni. “Mutta hetkinen” , tarkkaavainen lukija huudahtaa ja jatkaa: “Jos et ole yhteiskuntatieteilijä, mikä ihme sitten olet?” Tarkkaavainen lukija on saanut ahdistettua arvon humanoidin nurkkaan, joudun myöntämään kirpeän totuuden: “En tiedä.” Vaihtoehtojen joukon mahtavuus ei ole suuri. Matemaatikko en ole ja soodariksi en muutu, siispä olen… Humanoidinne antautuu kompleksisen kysymyksen edessä. Edes Eulerin kiertokanki ei auta tehtävän ratkaisun kanssa. Onneksi kysymyksen prosessintia voi jatkaa vielä pitkään.

Tänään pieni humanoidinne oli viimeisellä johdanto-kurssin luennolla. Luennon lopussa luennoitsija korosti, että kyllä siitä tentistä pääsee kohtuullisella valmistautumisella läpi. Hän muisteli rakasta aiempaa vuosikurssiryhmää, jolta merkittävä osa oli päässyt harrastamaan uusintaa. Tosin, mainittakoon että tentin vaateena on hyväksytty vastaus jokaiseen viiteen kysymykseen.

No, mutta valtiotieteilijänuorukaiset kävelivät salista masentuneena ulos. Useimmat – Mattinne mukaan lukien – uskoo pääsevänsä nauttimaan uusintatentistä tammikuun puolella. Todellakin, humanistijoukkiomme on kohtaamassa voittajansa jo ensimmäisen periodin lopussa. Eräskin fuksityttö totesi juhlivansa arvosanaa yksi. Emme ole kaikki tosn samasta muotista tehtyjä – yksi totesi materiaalin olevan niin triviaalia, että ei ole mitään pelkoa mistään tentistä.

Mutta mikä voisi olla syynä tähän epätoivoon, jonka vosi erästä suurta suomalaista lainaten todeta heikentävän miehistön moreemia. No, kurssi on ollut enemmän kuin sillisalaatti. Pieni humanistinne on kuunnellut organisaatoteoriaa, hallinnon kehitystä, maailmanpolitiikkaa, sodan- ja rauhantutkimusta, äänestyskäytänteitä ja demokratiapohdintaa.

Miten ihmeessä tästä voisi löytää keskeiset asiat – vai onko kaikki keskeistä?

Samaan aikaan ei ollenkaan helpoita tenttikansion puuttuminen, eli emme voi katsoa mitä aiempina vuosina on pidetty merkittävänä . Juuri tälläisinä hetkinä kaipaan punarusettista tyttöä.

Mielenosoitukset ja addressit. Kova lobbaaminen ja kaikki pieni mitä voikaan asian hyväksi tehdä, mutta politiikka lienee puhunut. Kulttuuriministerimme ei tule korottamaan opintorahaa, ja epäilen että eduskunta ei liikehdi korotuksen aikaansaamiseksi.

Mutta älkäämme pettykö, kutenkin voimme nauttia nykyisitä etuuksistamme – valtion juustohöylä ei ole vielä leikannut niitä. Vai voimmeko? Humanoidinki haluaa rahaa ja on opintotukihakemus jätettynä KELAlle, mutta ainakaan vielä sitä ei ole hyväksytty – käsittelyssä on syyskuun hakemukset. Syynä käsittelyn hitauteen on luonnollisesti tietotekniikan ongelmat, joista kerrottiin yliopiston intrassa: siirtyminen sähköiseen ksäittelyyn hidastaa toimintoja koska samaan aikaan joudutaan käsittelemään sekä paperillinen että sähköinen hakemus.

Mutta takaisin vaalivuoteen. Olenko väärässä vai onko nykyinen budjetti ollut normaalia enemmän venytyksen kohteena? Olisi lunnollista, että 200 toveriamme huomaa nyt että heidän määräaikainen työpaikka on niinsanotusti katkolla ja yrittävät nopeasti purkata jotain kasaan. Mutta voiko 9 kuukaudessa korjata kolmen vuoden tekemättömät työt – vaalilupauksia sateli kaikille tahoille; olisikohan joku jopa luvannut opintorahan korotusta.

Tästä päästäänkin aasinsillalla demokratian ongelmaan, ostamme äänellämme sikoja säkissä. Emme tiedä, minkälainen hallitus muodostuu, mitä päätöksiä he tulevat tekemään, miten maailma muuttuu. Ottaen huomioon roskakorimallin (politiikan asialista vastaa roskakoria, jonne asiat laitetaan ja josta joku satunnainen asia nostetaan esille) emme voi koskaan tietää mistään mitään. Toki voimme olla yhteydessä edustajin, kirjoittaa vakavahenkisiä mielipidekirjoituksia ja kävellä kadulla kylttien kanssa – mutta mikään näistä toimista ei varsinaisesti pakota edustajiamme tekemään mitään. Poliittinen luottamus mitataan aina vasta seuraavissa vaaleissa. Sen takia voidaan havaita seuraavaa:

1. ikävät päätökset tehdään vaalikauden alussa
2. mukavat päätökset tehdään vaalikauden lopussa

Tätä voisi kutsua päätöksenteon jaksollisuudeksi, joka voitaisiin estää vahvistamalla edustajan suhdetta kansalaisiin. Vaihtoehtoina olisi kaksipuoluejärjestelmän käyttäminen, takaisinkutsunta (recall) ja omassa pienessä humanistin päässä kehitetty konsepti:

Hajoitetaan vaalit jokaiselle vuodelle erikseen ja asettetakoon siten, että jokaisena vuonna valitaan vain 50 edustajaa. Tämä pienetäisi vasteaikaa jokaiselle puolueelle ja voisi jopa johtaa hallituksen hajoamiseen kesken nelivuotiskauden jos kansa on todella tyytymätön hallituksen toimintaan! Tosin heikkoutena voidaan todeta, että jatkuva äänestys luultavimmin laskisi edelleen äänestysaktiivisuutta, mikä ei ole toivottavaa. Mutta ideoita täytyy aina kehitellä.