Kuten lukijat ovat huomanneet, ei uusia postauksia synny yhtä ahkerasti kuin aiemmin. Kyseessä ei ole ainakaan laadun paranemiseen liittyvä tekijä, mutta aika vain on tiukemmalla kuin aikaisemmin…

Ideoita valitettavasti on sitäkin enemmän — luultavasti palaan pohtimaan edustavuuden ongelmia ja arpomista, koska teema on oikeasti vielä kehityskelpoinen. Toiseksi, minun pitäisi kirjoittaa kokemuksistani Facebookissa järjestetystä kurssista (kyllä, sain 5 op olemalla Facebookissa!) ja luultavasti arvostella jollain tasolla sosiaalisen median opetusta samalla.

Sen lisäksi yhteiskunnassa on tapahtunut vaikka mitä kummia, pitäisi varmaan keskustella Eurovaaleista, briteistä ja uudesta yliopiston laitoksesta, kun hallintoa vähän uudistettiin.

Mmm.. Mutta, se aika. Sinäänsä kirjoitus ei vie kovinkaan paljon aikaa, mutta tekstin rakentaminen jotenkin seurattavaksi kokonaisuudeksi onkin jo toisenlainen prosessi — hajanaisia ajatuksia ei ole kovinkaan helppo seurata.

Ensi viikolla uskon, että pystyn kirjoittamaan pienen blogaamismaratonin ja purkamaan jonoa vanhoista ideoista, sopivasti ennen kesälomia.

Ne, jotka ovat seurailleet elämääni lähemmin, tietävät, että ruotsi, tuo toinen virallisista kielistämme on tuottanut minulle varsin paljon hankaluuksia. Noh, tuottaa se edelleen, oikeastaan sen verran paljon, että on aika suunnitella, kuinka tämän saa hoidettua pois. Nimittäin, halusin tai en — jos ajon joskus maisterinsormuksen saada, niin ruotsia on osattava.

Kamrat Jouni ehdotti, että ratkaisuna voisi olla hänen sanoin svenskatalande tytsy. Tämä tyttö sitten opettaisi asiat minulle käytännönläheisesti. Tai, viimeistään vierailu vanhempian luona saisi minut opiskelemaan ruotsia. Itse varioin ideaa siten, että tyttö voisi olla myös suomenkielinen — mutta, kun hän menisi ruotsinkurssille, niin oppisin sitäkin kautta ruotsia — varsinkin jos hän olisi yhtä epätoivoinen kuin minä.

Mutta, ehkä aikaisemmat kokemukset tässä blogissa ovat opettaneet minulle, että tytöt eivät ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin. Eli, suunnitelmat ruotsia puhuvista tytöistä jätettäköön toistaiseksi tähän. Sen sijaan pitää varmaan tehdä jotain, mitä en ole pitkään aikaan yliopistossa oikeasti tehnyt. Istua alas, tehdä harjoitustehtäviä ja opiskella, kuin olisin lukiossa jälleen.

Noh, ehkä tämä riittää Operaatio Ruotsista tähän mennessä. Tulen raportoimaan edistymisestä blogissa, koska toivon julkisen paineen oikeasti pakottavan minua tekemään jotain tämän eteen. Jos luet tekstiä, ja olet viaton fuksi — tai pian tuleva viaton fuksi — opiskele ruotsia niin pian kuin se on mahdollista. Nimittäin, tälläisenä vanhana setänä se sattuu.

Luin tässä jonkun aikaa sitten Berhard Maninin teoksen The Princliples of Representative Government (1997), joka puhui päätösten tekemisestä yhteiskunnassa ja joistakin ongelmista, jotka tähän liittyvät. Manin keskittyi toki useampaan teemaan, mutta parhaiten mieleeni jäi pohdinta arpomisen roolista edustajien valinnassa.

Jo muinaiset kreikkalaiset…

Lukija saattaa muistaa, että lukion historiankirjoissa sivuutetaan tätä teemaa, todeten, että muinaiset kreikkalaiset valitsivat edustajansa arvalla. Yleisesti tätä selitettiin uskonnolla ja sen roolilla: jumalat valitsivat arvan kautta oikeat edustajat hallinnoimaan kansaa. Näin ainakin minulle selostettiin ja kuuntelin tätä huvittuneena lukioaikoinani.

Kuitenkaan tilanne ei ollut näin yksinkertainen, vaan todellisuudessa arpomiseen oli muut perusteet. Maninin esitys, jossa viitataan myös muihin tutkijoihin, kuvaa hyvinkin tarkkaan suunniteltua prosessia. Manin kokoaakin yhteen seuraavia elementtejä arpomisen eduksi (lisättynä joillain kirjoittajan huomioilla):

• valitut hallinnon jäsenet vaihtuivat, estäen näin tehokkaasti eliitin syntymistä
• esti ammattimaisen poliittisen uran, joka koettiin epäluotettavaksi
• mahdollistaa tasapuolisen mahdollisuuden valtaan pääsyyn verrattuna vaaleihin

Oikeastaan, järjestelmä jonka muinaiset kreikkalaiset rakensivat oli varsin älykäs. Nimittäin, arvonnan perusjoukko ei ollut kaikki kansalaiset, vaan vain ne jotka olivat ilmaissevat kiinnostuksensa yhteisten asioiden kanssa työskentelyyn. Näin, ihmiset jotka valittiin, olivat aina varmasti motivoituneita toimiin – ja kuitenkin arpomisen satunnaisuuden ansiosta olisivat edustaja joukkio halukkaista henkilöistä.

Katsaus nykypäivään

Ehkä olisi aika pyrkiä teoretisoimaan vähän enemmän näin loppua kohden ja sitä kautta ymmärtää, miksi arpominen olisi vieläkin varteenotettava ajatus. Rajoitetun rationaalisuuden teorian mukaan yksilö ei voi tehdä optimaalista päätöstä, koska ei pysty käsittelemään kaikkia valinnan ulottuvuuksia.

Äänestyksessä voisi olettaa samanlaisen tilan olevan: äänestäjä ei voi rajoitetun rationaalisuuden teorian perusteella tehdä parasta mahdollista ratkaisua, vaan valinnassa korostuu tietyt tekijät. Ehkä aihetta sivuten voisikin viitata uusimpiin politiikan tutkimuksen havaintoihin ulkonäön ja saadun äänimäärän välisestä yhteydestä, jotka osoittavat kuinka rajoittunutta rationaalisuutemme on.

Toiseksikin, tällä hetkellä politiikka on tavallaan julkisuustilan hallintaa. Esimerkiksi Timo Soini on onnistunut hallitsemaan varsin tehokkaasti keskustelua eurovaaleihin liittyen, ainakin eräiden muiden ehdokkainen mukaan. Jos edustajat valittaisiin arpomalla, niin paranisiko keskustelun taso siinä mielessä, että satunnaisuudesta johtuen mediatilaa ei tarvitsisi hallita, vaan enemmänkin keskusteltaisiin asiakysymyksistä ja perusteluista?

Havainnot

Yllä keskustelin siitä, kuinka arpominen voi todella olla tietyjen näkökulmien kautta parempi edustajien valintamenetelmä verrattuna nykyiseen äänestämiseen. Arpoistahan on käytetty aikaisemmin johtuen sen tasa-arvoisuudesta, siitä että kaikilla halukkailla on yhtä suuri mahdollisuus päästä vaikuttamaan yhteisiin asioihin.

Toiseksi, kuvasin nykyisen tutkimuksen ongelmaa rajoitetusta rationaalisuudesta, eli siitä, ettemme tee parasta mahdollista päätöstä, koska emme tunne kaikkia päätökseen vaikuttavia tekijöitä. Oikeastaan, kuinka satunnaista äänestyspäätöksemme ovat jo nyt?