Eräs monista tenttikirjoistani on Arend Lijphartin teos ‘Patterns of Democracy’. Työssä vertaillaan 36:tta demokraattisen valtion erilaisia tunnuspiiirteitä, ja koittaa yhdistää näitä erilaisin matemaattisin yhtälöin toisiinsa. Niin, matemaattisin yhtälöin, uskokaa tai älkää, mutta kirjan tekstin seassa on yhtälöitä, kuten (liittyy puolueiden voimasuhteiden ja effektiivisten puolueiden määrään). Tämä matemaattinen kauneus sulattaa tietysti pienen humanistin sydämen, vaikkei ehkä olekaan teoksen keskeisintä sisältöä.

Teoksessa siis analysoidaan demokratioita, ja niiden ominaisuuksia. Ensimmäinen kysymys tietysti on, että mitkä ovat demokratian tunnuspiireteet. Näitä on toki esitetty, esimerkiksi vapaa lehdistö ja mielipiteen vapaus, mutta varsinaisesti määrittelyissä luotetaan Freedom Housen tutkimuksiin. Noh, tämän määrittelijätahon kritisointi ja luotettavuuden arviointi voidaan jättää lukijan oman mielenkiinnon varaan.

Kuitenkin, kirjan kokonaisesitys perustuu siihen, että aineistoa ja aikaisempia teorioita miettimällä on päästy siihen käsitykseen, että demokratiasta on kaksi variaatioita: konsensusdemokratia tai Westerministeriläisiä demokratioita. (Kannattaa huomata, että tälläinen suoraviivainen jaottelu ei ole oikeasti mahdollista, koska asiat eivät suju aina niin kauniisti kun tutkijat tahtoisivat.)

Erot voidaan jakaa kahteen erilaiseen kategoriaan, poliittisiin toimivallan jaon kysymyksiin ja institutionaalisiin kysymiksiin. Ensimmäisessä kategoriassa on pohdittu asioita, kuten

• hallituksen muoto: yhden puolueen enemmistöhallitus vaiko valtaa jakava usean puolueen hallitus
• tosiasiallisen puoluejärjestelmän luonne, kaksipuoluejärjestelmä vaiko useamman puolueen järjestelmä
• edelliseen seikkaan vahvasti liittyen, vaalijärjestelmän luonne: suhteellinen vaiko suhteeton (suomennus kirjoittajan)
• parlamentarismi, eli kuinka lakeja säätävä taho ja toimeenpaneva valta ovat vuorovaikutuksessa — tai ennemminkin, ovatko ne vuorovaikutuksessa
• etujärjestöjen toiminta, vapaa vaiko korporalistunut, eli sellainen että on tietyt järjestöt, jotka yleisesti hyväksytty edustamaan tiettyjä tahoja

Ja sitten siihen toiseen patterniin, jonka esitän institutionaalisina kysymyksinä

• hallinnon toimintatapa — onko hallinto keskittynyt vai hajautettu
• lakeja säätävän instituutioin toimintamuoto, erityisesti kamarien lukumäärä
• perustuslain olemassaolon kysymys: onko olemassa yksittäistä, yleensä muutoksilta vahvemmin suojattua, dokumenttia, jossa määritellään tietyt perusoikeudet
• perustuslain tarkastelun kysymykset, eli onko olemassa perustuslakituomioistuinta, joka tarkastelisi lakien perustuslain mukaisuutta
• keskuspankkien itsenäisyys

Sinäänsä varsinaisesti luokittelu näiden välillä on loppujen lopuksi aika ilmeistä, jos vaikka mainitsen, että eräs esimerkki Westerministeriläisemmästä hallinnosta olisi Yhdistyneet kuningaskunnat, niin varmaan saatte suurimmassa osassa kysymyksiä päätettellä sen, kumpi kahdesta vaihtoehdosta on Westerministeriläisempi ja kumpi enenmmän konsensusdemokratiaan sopiva.

Kuitenkin, jatkossa tullaan tarkastelemaan tarkemmin kumpaakin kahdesta kategorisoinnista.

Tänään olisi mahdollisuus käydä taas uurnilla, tällä kertaa Euroopan unionin kunniaksi. Kuitenkin minulla, kuten varmasti monella muullakin, on hankaluuksia edustajien tai edes puolueiden valinnassa. Noh, avataas tätä ajattelua hitusen verran tässä.

Ensiksi voisimme keskustella toissijaisten vaalien (secondary elections) käsitteestä. Toissijaisilla vaaleilla kuvataan vaaleja, jotka eivät ole niin merkittäviä kansalaisille kuin ensisijaiset vaalit. Esimerkiksi kunnallisvaaleja voisi pitää asiakysymystensä osalta ensisijaisempina kuin eduskuntavaaleja, vaikkei se tältä näytäkään kun katsotaan äänestysprosentteja. Tämä sivukommentti sen takia, että politiikan tutkijana haluan tuoda joitain termejä esille tässä blogissa.

Sitten varsinaiseen syyhyn, miksi en ole äänestämässä. Normaalisti ennen vaaleja on joku selvä kiistakysymys jonka ympärille puolueet asettuvat. Esimerkiksi työllisyys, palkkataso tai koulutuskysymykset voivat muodostua poliittisen keskustelun aihepiireiksi. Vihreät viime vaaleissa muistaakseni puhuivat siitä, että kaupunkiin pitää saada lisää leikkitilaa — merkittäviä kysymyksiä, joissa minulla on selkeä näkökanta. Toinen hyvä puoli on, että media tuo esille näitä näkökantoja hyvin voimakkaasti, tehden kustannuksen (peliteoreettisessa mielessä) informaation hankinnasta varsin pieneksi.

Näissä vaaleissa on ole huomannut keskustelua tietyistä asiakysymyksistä — kuten vaikka siitä, miten talouskriisi tulisi ratkaista tai kuinka unionin laajenemisen haasteita pitäisi ratkoa. En edes tiedä kunnolla, kuinka puolueet sijoittuvat Euroopan parlamentin puoluejärjestelmään, joten edes sieltä ei tule kovinkaan paljon apua ehdokkaan valitsemisessa.

Sen sijaan mainosten teemat tuntuvat olevan kansainvälisyyden korostamisessa ja hymyilevissä kasvoissa. Spotifyssä Ukko Metsola on kysynyt kummassa pitäisi olla suuremmat prosentit, Koskenkorvassa vai Euroopan parlamentin vaaleissa. Ja mediassa ei mielestäni ole ollut kovinkaan voimakkaasti esillä merkittävät kiistakysymykset, jotka vaikuttavat tässä vaaleissa — ehkä olen onnistunut uutisseuraamisessa ja televisiottomuudessani huomaamaan jotain merkittävää, mutta tältä se nyt tuntuu. Havainnot ovat samankaltaisia kuin Teija Tillikaisella viisi vuotta sitten.

Mitä voisi muuttaa? Muutama ajatus siitä, mitä voisi tapahtua viiden vuoden päästä…

• Puolueet voisivat mainostaa myös eurooppalaisen isäpuolueidensa nimiä, niin että ne tulisivat vähitellen kansalle tutuksi
• Vaaleissa media voisi muodostaa muutaman keskeisen ristiriitaulottuvuuden, joille puolueiden olisi pakko sijoittautua ja perustella asemansa — ihan kuten kunnallis- ja eduskuntavaaleissakin tapahtuu
• Kustannukset poliittisen tilanteen hahmoittamisesta pitäisi saada alemmaksi nykyisestä, esimerkiksi siten että hymyilevien kasvojen ja Koskenkorvan sijasta keskityttäisiin asiakysymyksiin

Sitten aika kieltää muutama näkökanta, jotka kuitenkin nostetaan esille. Tunnen Euroopan unionin päätöksentekomekanismit vähintäänkin keskiarvoisesti, voisin jopa väittää, että hyvin. Tiedän, että kansan äänelle, eri parlamentille on pyritty siirtämään yhä enemmän valtaresursseja, näin muodostaen paremman legimitaation. Tiedän myös, että Euroopan unionissa tehdään paljon merkittäviä päätöksiä — esimerkiksi roaming-maksujen alentaminen — jotka vaikuttavat minunkin elämään. Parlamentilla on komission kanssa yhdessä merkitystä melkeinpä kaikkeen. Ja tänään ei sada, ainakaan Helsingissä — ja olen kulkemassa äänestyspaikkani ohi, kun menen junalle.

Sitten muutama ajatus Euroopan parlamentin roolista, kuten sen näen. En koe, että valittujen edustajien, meppien, tarkoitus on edustaa Suomea siellä. Suomen virallista kantaa edustaa jo ministerineuvoston kokouksissa olevat ministerimme. Sen sijaan toivoisin, että he edustaisivat meitä, kansalaisia, ja toimisivat siis vastavoimana muille toimijoille Euroopan unionissa. En siis kaipaa sinne kansainvälistä, osaavaa tai muutoin ansioitunutta henkilöä, vaan tarvitsen sinne yksilön, joka (tai puoluedemokratioissa: jonka puolue) ajattelee tarpeeksi monessa asiassa samoin kuin minä.

Ehkä noin 400 sanaa riittää Euroopan unionista, mutta mainitsin tuolla alussa toissijaiset vaalit käsitteenä. Heitämpä tässä lopuksi ilmaan hypoteesin: jos vaalit koetaan toissijaisiksi, niin vaalikampanjoinnissa keskitytään vähemmän asiakysymyksiin ja vedetään enemmän leikkisäksi. Ja kansa huomaa sen, ettei merkittäviin kysymyksiin keskitytä — ja tätä kautta äänestysprosentti laskee. Ja mielestäni on oikein, että se laskee: se osoittaa, ettei kansa ole tyhmä.

Opiskelin kevään aikana joitakin viestinnän laitoksen kursseja sosiaalisesta mediasta ja sen tutkimisesta. Toinen kursseista ei ollut perinteinen fyysinen kurssi, vaan järjestettiin virtuaalisena. Virtuaaliseksi ympäristöksi oli valittu Facebook, mikä yllätti: olisin uskonut, että Moodle tai vastaava ryhmätyöohjelmisto olisi yliopistomaisempi ratkaisu.

Seuraavaksi keskustelemme täsmällisemmin siitä, mitä tämä tarkoitti käytännössä.

Raapaisu pinnasta — Facebook alustana

No, mitä tästä valinnasta voisi sanoa, paitsi toki havainnon, että Facebook ei ole suunniteltu oppimisalustaksi. Kuten aina, aloitetaan niistä pienistä, mutta ärsyttävistä asioista. Käytimme ryhmiä keskusteluympäristönä, mikä piilotti sen varsin kauas etusivulta. Toiseksi, keskusteluryhmien tarjoamat keinot tekstin jäsentelemiseen olivat varsin vähäisiä — mikä yhdistettynä siihen, että teksti oli ainakin omalla näytölläni varsin kapeassa tilassa ei tehnyt lukukokemuksesta mielekästä.

Pintaa syvemmälle — mietteitä verkkokursseista

Toiseksi, mukaillen Wrightin ja Streetin (2007) ajatuksia, on syytä tarkastella myös asioita, jotka eivät ole niin teknisiä. Miettiä asioita, joita itse kutsun ihmisläheiseksi teemoiksi.

Ensinnäkin, kommenttina keskusteluryhmistä: meidät määrättiin alussa neljään eri pienryhmään, jotta keskustelu onnistuisi. Sinäänsä tätä pidin jo humoristisena, sosiaalisen median kurssilla käytetään ryhmiin jakamista, mihin viimeksi tutustuin ala-asteella. Sinäänsä olisin pitänyt mielekkäänä, että kurssilaiset olisivat itse muodostaneet ryhmiä omien mielenkiintojensa ja näkökohtien mukaisesti, ehkä jopa vaihtaneet ryhmiä kesken teemojen.

Toisena seikkana, aihepiirit ja kysymyksen asettelu oli opettajalähtöisiä. Tällä tarkoitan, että meille annettiin luettavaksi artikkelit, joista opettaja esitti kysymyksen. Ryhmissämme sitten keskustelimme tästä opettajan esittämästä kysymyksestä ja mahdollisesti sivujuonteista, jotka nousivat esille. Kuitenkin, on melko selkeää, että alun kysymys asetti keskustelun jo johonkin suuntaa, joka sitten muodostuikin keskeiseksi teemaksi.

Kolmanneksi, en koe, että meille muodostui yhteisöä. Tiedän, yhteisö on tässä Maailma2.0:ssa kovin, kovin ylikäytetty termi, mutta siis — keskustelumme ei mielestäni ollut kovin antoisaa, saatoimme kommentoida muiden mietteitä lyhyesti, mutta kovin kehittyneeksi keskustelu ei syntynyt — ehkä sen takia, että keskustelut olivat Facebookin hienolla alustalla viikottain vaihtuvien aiheiden alla — eli, omien aiheiden luontia ei tuettu kovin pitkälle, eikä Facebook taas salli kommentointia siten, että kommentit näkyisivät kivasti allekkain (tai ainakaan en keksinyt tähän mitään keinoa).

Vielä syvemmälle! — Ajatuksia opetuksesta ja oppimisesta

Oikeastaan, edellisessä kohdassa ehkä sivusimme jokusen asian siitä, mistä tässä taas kirjoittelen. Kurssia kannattaa, jos vaan mahdollista, sopeuttaa opiskelijoiden tarpeisiin. Kyseessä oli yhdistetty opintojakso kandi- ja maisterivaiheen opiskelijoille, ja uskon, että ainakin maisterivaiheessa on selkeästi joku näkökulma tutkimukseen. Vaikka kurssin tarkoitus olikin olla jonkinmonen johdanto sosiaaliseen mediaan, niin näkökulmia olisi ainakin voinut syventää opiskelijoiden mieltymysten mukaan.

Toisena asiana, oppiminen vie aikaa. Kurssimme opetus oli, että luimme artikkeleita — jotka julkaistiin viikon alussa. Itse, hitaana lukijana, olisin toivonut, että tekstit julkaistaisiin viikkoa aikaisemmin, jolloin sen saisi luettua ilman paniikkia ja painetta ja sitten keskustelu käynnistyisi seuraavalla viikolla.

Viimeisenä seikkana muutama ajatus itseorganisoitumisesta. Eli, uskon, että — varsinkin sosiaalisen median kurssilla — olisi mielekästä sallia opiskelijoiden osallistua oppimisen määrittelyyn. Niin aihepiirin, keinojen kuin myöskin tavoitteiden suhteen. Yllä olen nostanut esille joitain seikkoja, jotka mielestäni vähentävät mahdollisuutta orgaaniseen toimintaan. Opettajan toki pitäisi olla mukana auttamassa ja tukemassa, mutta opiskelijathan kurssilla ovat ensisijaisesti oppimassa uutta.

Tiivistelmiä

Jotta rakas ystäväni ptman ehtisi nauttia tekstin sadosta, on aika koota yhteen ajatuksia. Suomalaiseen tyyliin, pohdin mikä kurssilla, joka juuri loppui oli huonosti. Analyysissä erittelin asioita seuraavien teemojen suhteen:

• Facebook teknisenä alustana ei mielestäni tue keskustelevaa ilmapiiriä tarpeeksi paljon, mikä on huono juttu yhteiskuntatieteissä.
• Verkkokurssissa ei mielestäni ymmärretty tarpeeksi verkkomedian toimintatapoja, vaan jäätiin totuttuun luokkahuoneopetus-tapaan, johon tutustuin jo ala-asteella.
• Edellisen kohdan lisäksi koin, ettei kurssi sopeutunut kovinkaan hyvin opiskelijoiden tarpeisiin tai toiveisiin, vaan se ajettiin läpi kuin vesiputouksessa oltaisiin. Kuitenkin, oma ihmiskäsitykseni perustuu orgaaniseen, ehkä jopa ketterään toimintaan, millaisena vesiputousta ei voi pitää.

Toki tulee ymmärtää, että tämä on vain yksi näkökulma annettuun opetukseen, mutta väitän, että opetuksen heittämisessä verkkoon on vielä paljon oppimista.