Kuten kaikki ahkerat lukijani toivottavasti ovat ymmärtäneet, yliopisto on opiskelulaitos eikä vain pippaloiden pitämiseksi perustettu massiivinen laitos. Oikeastaan yliopisto on tutkimusalan yksikköja yhteiskunnallinen vaikuttajakin, mutta pientä fuksiamme kiinnostaa näin alkuun opiskelu.

Mutta aiheeseen. Minkälainen on yliopisto mielestäni oppimisympäristönä? Tunnettua on, että opettamalla oppii parhaiten ja yliopistossakin tämä on ymmärretty. Luennoilla tehtävät korjauset ja kommentointi parantavat responsiivisuutta. Jo viime tilastotieteen luennolla kerroimme opettajallemme, että puolikkaalla jakaminen on vähän niinkuin kahdella kertomista ja itse autoin häntä jopa notaatiokriisin kanssa.

Lisäksi opetamme jopa toisiamme. Nykyinen Suomen poliittisen järjestelmän kurssi sisältää jokaisen opiskelijan pitämän alustus ennen ystävällishenkistä keskustelua aiheesta.

Toisaalta merkittävä osa oppimista on epäonnistuminen. Tämä saattaa olla yllättävää, joten perustelen näkökantaani hiukan: jotta tietäisi miten voisi parantaa osaamistaan on pakko tehdä virhe joka paljastaa puutteet. Virhe luonnollisesti on epäonnistumisen näkyvin merkki.

Yliopisto on järjestänyt mahdollisuuden tähän, ja pieni humanistinne on tutustunut edellisen tentin koevastauksiinsa. Huomattuja puutteita oli valitettavan paljon, ja jotta tulevat humanistisukupolvet välttäisivät ne (ja kehittäisivät aivan omat uudet virheensä).

Selityksen puuttuminen. Havaitsin, että täydelliseen vastaukseen olisi kaivattu enemmän määrittelyä ja täsmennyksiä. Pelkkä lista ei riitä, mutta sitä pitää silti kuvata täsmällisemmin – eli humanistisoida.

Määritelmien merkittävyys. Muista, miten asiat on määritelty äläkä tee virheitä näissä asioissa. Tämä on hankalaa, koska muistettavaa sisältöä voi olla huomattavan paljonkin mutta tätä humanismi taitaa olla. Isojen asiakokonaisuuksien hallintaa siten että osaa vähän kaikkea kaikesta, mutta kuitenkin riittävästi että osaa selittää niistä tarvittavat asiat.

Miellyttävyys. Ero hyvän ja loistavan vastauksen välillä on, kuten professori sen minulle sanoi: “mielekkyys”. Täytyy osata korostaa asioita, joita vastauksessa vaaditaan. Tämä eroaa edellä mainitusta selityksestä siinä, että loistavaan vastaukseen saatetaan toivoa jotain yksityiskohtaa – selitys taas kuvasi enemmän yleistä selittämistä. Selvää lienee, että tämä on erityisesti esseissä tyypillinen ongelma. Edelleen muistan katkerana historian kokeen josta en saanut yhdeltä sivulta ollenkaan pisteitä vaikka asia oli hyvin merkittävää. Sen sijaan sain yhdessä kappaleessa noin puolet tehtävän kokonaispistemäärästä.

Näin oppineena olen jälleen valmis kohtaamaan seuraavat taistot ja kehittää taitojani edelleen paremmaksi.

Lukijalle jätetään harjoitustehtäväksi (oppimistavoiteeksi tämän artikkelin osalta) kaikkien kirjoitusvirheiden löytäminen tästä artikkelista. Voit käyttää kommentointiosuutta niiden ilmoittamiseen 😛 .

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut politiikkaa sivuten. Aika korjata tämä vääryys.
Poliittinen debaatti käydään nykyisin pääsääntöisesti kolmessa mediassa:

• televisio
• internet
• sanomalehdistö

On selvää, että kaikki kolme mediaa vaativat kuivaa käteistä jotta niitä pääsisi nauttimaan. “Mutta ei!” murahtaa kirjastotäti ja on aivan oikeassa: sekä internetin ihmeellistä maailmaa että lehdistön uusimpia tuulahduksia voi nauttia opiskelijaystävällisellä kustannustasolla käyttäen yleisiä kirjastoja.

Mutta mikä onkaan laita television kanssa. Ensiksi on syytä havaita että televisio on dynaaminen kun taas internet ja lehdistö ovat staattisia. Eli internettiä ja lehtiä voi selata hyvin ajasta ja paikasta riippumatta, televisio taas on enemmän suora media. Tämä ero johtaa siihen, että aktiivisella kansalaisella tulee olla oma televisio kotona.

Koska laki on aina kivaa, voisin vedota perustuslain toiseen pykälään (PL 2 §), jonka mukaan valtion tulee tukea kansalaisten aktiivista osallistumista politiikkaan. Mutta miten tämä voi onnistua jos pieneltä humanoidilta vaaditaan mahdottomia summia tästä?

Ottaen samaan aikaan huomioon, että politiikka on siirtynyt yhä suuremmissa määrin televisioon on tämä mielestäni vakava riski joka epätasa-arvoistaa kansalaisia. Mutta kukapa nyt varattomista ja heikoista koskaan pitäisi huolta?

Kuten olen jo aiemmissa postauksissa todennut, valtiotiede on hankalaa koska määritelmät eivät koskaan ole yksikäsitteisiä. Tämä saa jokaisen humanoidin pään pikkuisen pyörälle kun samasta asiasta puhutaan eri nimillä ja eri asioista samalla nimellä.

Mutta mikä saa pikku-Matin nostamaan aiheen esille jälleen? No, kirjoitin viattomasti pakollista ainetta Suomen kuntaliitosta, tuosta kuntatiedon pääkeskuksesta. Aineen tuli käsitellä suomalaista etujärjestöä, jollainen Kuntaliitto on – vai onko? Materiaalissamme etujärjestöjen kenttä oli kohdistunut työmarkkinajärjestelmäämme. Mieleni kalvasi epäluulo, ollakko vaiko eikö olla. Se on kysymys.

Mitä humanisti tekee paniikin iskiessä? Tietenkin kehittää humanistista perustelua elämän tarkoitukselle ja sille miksi juuri humanisti on oikeassa ja kaikki muut ovat harhaoppisia. Nostin hihat ylös ja vetosin auktoriteettiin, Pasi Saukkoseen joka on kirjoittanut verkko-oppikirjamme.