Seuraava teksti löytyi työpöydältäni eikä se vaikuta mitenkään niin huonolta etten sitä kehtaisi tänne laittaa. Sopii vielä hyvin yhteen metodologia-kurssin kanssa. 

Yritän kesäpuhteeksi lukea kirjaa, joka käsittelee tutkimuksen tekemistä. Tai, se käsittelee sitä jossain vaiheessa teosta – nyt olen päässyt lähinnä argumentaation perusteisiin. Ja koska argumentaation perusteet ovat varsin hötöistä, ei motivaatio jatkaa oppikirjan kanssa ole varsin suuri. (Tosin, todellinen valtiotieteilijä olisi lykenyt teoksen yhdessä illassa, koska se on niin ohut.)

Mistä motivaation puute voisi johtua? Kiinnostavaa materiaalia lukisi kyllä vapaa-aikanakin, joten lähdetään tästä liikkeille. Seuraavaksi voin miettiä miksi asia ei tunnu minusta kiinnostavalta. Häiritseekö vasta-alkajille suunniteltu lähtötaso lukuelämystäni todella niin paljon vai tulisiko syytä etsiä enemmänkin koko aineesta jota opiskelen.

En edelleenkään ole varma siitä onko yhteiskuntatiede ratkaisu kaikkiin ongelmiini vai luoko se vain enemmän ongelmia eteeni. Politiikka teoriassa kuullostaa varsin kauniilta asialta, mutta kun jalkani joskus osuvat maahan ja seuraavat poliitikkojen tekosia en voi muuta kuin ihmetellä. Ilmastonmuutos aiheutti varsinaisen kriisin ja vähän aikaa sitten laskettiin vierailuiden lukumääriä. Toisaalta opintotuen vanhempien tulorajoja kasvatettiin porvaripuolueiden vastustuksesta huolimatta ja ydinvoimalakysymys jakaa Ruotsalaisen kansanpuolueen. Ja huippuyliopisto pelastaa Suomen luovuusvarat tekemällä hallinnollisia siirroksia jotka uskoakseni johtavat uuden hallintoportaan synnyttämiseen. Koen itseni siis varsin epä(puolue)poliittiseksi henkilöksi, tuollaisita asioista saa näppylöitä.

Tämä aiheuttaa aika monessa ihmisissä humoristisen ilmeen: kuinka politiikan tutkimusta opiskeleva nuorukainen pyrkii eroon yhteiskunnan poliittisista rakenteista. Toki sitä voisi yrittää selittää tieteen kautta: opiskelen nimenomaan politiikan tutkimusta enkä politiikan tekoa.

Oikeastaan – sopivalla määritelmällä tutkimuskin on politiikkaa. Tutkija pyrkii vakuuttamaan lukijansa lähestymistavan oikeudesta ja johtopäätösten validiudesta. Poliitikko taas pyrkii vakuuttamaan kuulijansa omasta näkökulmastaan ja siitä että tietää mitä pitäisi tehdä. Tutkijat ovat vähän kuin poliitikkoja. Oikeastaan käsittelimme aihetta Poliittisen ajattelun perusteiden kurssilla. Tämä on niitä harvoja asioita joita minulle jäi mieleen kurssin oppimäärästä:

Ideologia, tiede ja historia muodostavat tietynlaisen synteesin toistensa kanssa. Toisaalta eräs määritelmä ideologialle oli kolmiosainen: käsitys nykytilasta, käsitys tulevaisuudesta ja idea siitä miten nykyisyydestä päästään tulevaisuuteen. Tutkimushan on aina välillä jotakuinkin tälläistä, ainakin epäeksakteilla aloilla.
Olen elätellyt toiveita tutkijan urasta. Mutta, voinko täysin itrtautua minua ympäröivästä yhteiskunnasta tullakseni hyväksi tutkijaksi? Mitä lultavammin minusta tulisi huono tutkija ja antaisin omien käsityksieni vaikuttaa tutkimustulokseen. Olisin vähän kuin poliitikko.

“Tämä saattaa yllättää joitain yhteiskuntatieteilijöitä, mutta tämä on eksakti ala.” Jotain tälläistä jäi mieleen peliteorian aloitustunnilta. Kyseessä on siis kansantaloustieteen laitoksen tarjoama kurssi, joka vain näytti söpöltä ja pörröiseltä. Siispä suuntasin jälleen kerran Economicumiin, joka ei ole keskustakampuksella vaan Pienen parlamentin takana oleva tiilinen rakennus.

Ensimmäisellä luentokerralla käsittelimme jotain perinteisiä pelejä

• sukupuolten välinen taistelu
• kuuluisa vankilaongelma
• metsästysongelma

Käsittelimme myös nopeasti Nashin tasapainon käsitteenä sekä dominanssin merkityksen. Nämä toki esitettiin muodollisesti kaavoilla, joiden notaatio saattoi hämätä jopa tarkkaavaisinta lukijaa. Kutenkin, Nashin tasapaino on merkitykseltään varsin yksinkertainen; se on paras vaihtoehto kullekin pelaajalle jos oletetaan etteivät he tiedä toistensa valintoja.

Minua erityisesti huvitti luennoitsijan kommentti: “Tämä saattaisi toki kiinnostaa politiikan tutkijoita, mutta eivät ne harrasta tälläistä.” No, mäpä luen.

Vanha kansa tapaa sanoa: humanismi on luontainen humalatila. Metodologia-kurssin alun jälkeen ymmärsin mistä tämä varsin totuudenmukainen käsitys johtuu.

Valtio-opin johdantokurssilla meille opetettiin, että ala-asteella tiedät kaiken, yläasteella opettaja tietää kaiken, lukiossa niin oppilas kuin opettaja on ulalla mutta ylioppilastutkintolautakunta tietää kaiken – ja yliopistossa myönnetään ettei tiedetä mitään. Tämä ei ehkä ollut keskeisintä oppimissisätöä, mutta jäi mieleeni.

Vähän samanlainen olo tuli tunnilla kun puhuttiin ontologiasta (käsityksestä siitä mitä on olemassa) ja epistemologiasta (käsitys siitä mitä voimme tietää). Maailmankuvamme voi olla perustuksellinen – jolloin yhteiskunta on olemassa meistä riippumatta tai perustukseeton (anti-perusteellinen) jolloin yhteiskunta on olemassa meidän sosiaalisen rakentamisen – matemaatikko sanoisi konstruktion – avulla. Valmiina toiseen lasilliseen?

Positivismi, realismi ja relativismi on käynnissä olevan metodologia-kurssin (ei siis menetelmäkurssin) päälähestymistapa: positivismi uskoo perustukselliseen lähestymistapaan ja tätä kautta mahdollistaa analogian yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden välillä; tämä tietekin vaikuttaa käsitykseen tutkijan roolista, tutkimuskysymyksen asettelusta sekä myös raportoitavista tutkimustuloksista. Positivismin lievennys on realismi, joka heikentää vähän vaatimuksia: yhteiskunnan rakenteet ovat niin “monimutkaisia” että voimme tutkia vain niiden esiintymisasuja – emmekä itse todellisuutta.

Tämä on vielä ymmärrettävää, kunnes paikanpäälle tulee relativisti. Hän vaikuttaa nauttineen enemmän kuin sinä, koska teoriat ovat todella jänniä: yhteiskunta on olemassa vain meidän kautta joten kaikki tutkimustulokset ovat tulkintaa. Diskurssit on se juttu joiden kanssa relativistit työskentelevät eniten: esimerkiksi tasa-arvodiskurssi on varsin mielenkiintoista: kaikki kannattavat tasa-arvoa aina jos sitä kysytään.

Tähän väliin rohkaisuryyppy (ota). Miksi väitin että relativisti on nauttinut enemmän kuin sinä? Istut nyt luultavasti tuolilla kuten minä: mutta onko se tuoli vai onko se sittenkin jakkara jonka yhteisö ympärilläsi saa näyttämään tuolilta?

Luennoitsijamme – ainakin minun mielestä – tuntui varsin kivalta; hän sanoi ihan rehellisesti esimerkiksi mielipiteensä tenttikirjoista ja saikin minut vaihtamaan “Argumentti ja kritiikki“-teoksen Waltonin “Informal Logic“iin. Muutokseen toki vaikutti oma mielipiteeni ensiksimainitun kahdestasadasta ensimmäisestä sivusta. Edelleen hän sai minut vakuuttuneeksi että toinen kirjavalintani “Theory and methods in Political Sciences” on oikea.

Mutta, nyt on aika esittää kriittistä argumentaatiota kurssia kohtaan. Kurssin vetäjä Johanna Kantola on tunnettu feministisestä lähestymistavastaan, sen takia hän luultavasti esitti voimakasta kritiikkiä positivismin suuntaan: se lähestymistapa ei tue hänen tutkimustyötään. Hän tosin ilmaisi olevansa selvästi enemmän relativisti kuin suurin osa laitoksen henkilökunnasta.

Kuitenkin kurssi on vaarallinen siinä mielessä, että täällä voisi helposti saada pienen viattoman fuksin vanhemman tieteenharjoittajan ajatusmaailmaa sekaisin ja saada hänen tutkimusorientaation muutettua. Toisaalta, samaan aikaan tämä on vähän pimeiltä voimilta suojautumista: kun tiedän mitä kaikkea on olemassa osaan esimerkiksi raporttia lukiessani arvioida mitä suuntaa kirjoittaja itse edustaa.

Luennolla mietin myös seuraavaa: jos puu kaatuu metsässä, mutta kukaan ei kuule – päästääkö puun kaatuminen äänen?