Päätä särkee jälleen, olenko valvonut liian paljon vai onko verensokeri painunut liian alas. Väsyneemä tulen asunnolleni ja kaadun vuoteeseen. Hivutan käteni sängyn alle jossa säilön Juurta. Sytytän piipun ja henkäisen syvään. Suljen silmäni, huokaisen ulos ja sisään.

Valkopartainen setä saapuu taas paikalle. “Taas täällä Matti?” hän kyselee ja siemaisen piippua nopeammin. “Kai ymmärrät ettei mitään ole oikeasti olemassa – kaikki mitä näet, koet ja tunnet rakentuu omien mielikuviesi kautta.” Minua ei oikeasti kiinnosta mikä tämä on, minua kiinnostaa vain se rauha.

Olin jälleen niityllä ja Miia saapui, tällä kertaa yksin. Nuo kasvot ne muistuttavat minua jostain, missä olen nähnyt nuo pisamaiset kasvot? Suljen silmäni hetkeksi kun Miia puhuu siitä mitä hän on tehnyt tänään: jotain uudesta lineaarisesta sovitteesta jossa käytettäisiin apuna jousivakioita jos oikein ymmärsin.

Makaamme nurmikolla, Miian pää lepää rintani päällä. Katselen vaaleanpunaisia pilviä samaan aikaan kun käteni vaeltaa Miian tukassa. Miia kohottautuu ja kuiskaa korvaani: “Tiedätkö, että keskiverto tyttö pussaa 47 poikaa ennenkuin menee naimisiin?” Huomaan Miian kallistavan päätään lievästi oikealle ja…

Nenänpäämme koskettavat ja kallistan päätäni vasemmalle. Kuljen pitkin Miian nenänvartta kunnes huomaan että huulemme koskevat toisiaan. Päässäni pyörii Piia ja Taru sekä muutama muu tyttö – mutta joku söpöstelyn ja pinkkeyden sekoitus saa minut vain sulkemaan silmäni ja painamaan suutani vähän Miiaan päin. Yht äkkiä tunnen kuinka Miia yrittää työntää kieltään suuhuni. Avaan silmäni ja vetäydyn taaksepäin.

Miia kysyy ennemminkin retorisesti: “Liian nopeasti?” Katson häntä hämmentyneesti, mutta Miia toteaa: “Se on vain pusu, ei siitä voida saada yhteistä pienokaista.” “Vain pusu? Mutta sillä on muitakin merkityksiä, se on kaikkea muuta kuin pusu.” ajattelen ja Miia selvästi huomaa että vaistustan hänen kommenttiaan.

Miia kaivaakin taskusta pienen lehtiön, jonka kannessa huomaan muutamia kaavoja, olisiko nuo fysiikkaa? Miia piirtää nelikentän ja aloittaa: “Jos ajatellaan että tässä olisi poika ja tyttö jotka pitää toisistaan, mutteivat tiedä siitä – mitkä ovat ne kaksi tilannetta jossa heille jää paha mieli?” Kuin vastatakseen itselleen, Miia jatkaa: “Jos kumpikaan ei tee mitään tai jos toinen kertoo eikä saa toivomaansa vastausta.” Miia jatkaa itsekseen: “Jos mä mallinnan tilannetta peliteoreettisesti, asiahan on sillä selvä – aina kannattaa yrittää koska muutoin edessä on varma epäonnistuminen!”

Hymähdän ehkä liiankin kovaan ääneen koska Miia säpsähtää ja katsoo minua ihmeissään, pää vähän kallellaan. Koitan ottaa vähän kriittistä realistisuutta hänen malliinsa. Aloitan mielestäni vakuuttavasti: “Maailma ei ole yhtälö, kaikkea ei voi muuttaa matemaattisiksi lausekkeiksi ja analysoida niiden totuusarvoja; on muutakin – on tunteita, on ihmissuhteita, on todellisuus.”

Valkopartainen mies on ilmestynyt kuin tyhjästä ja jatkaa lausettani: “Mutta todellisuutta ei ole olemassa ellemme rakenna sitä itsellemme.” Molemmat, minä ja Miia katsomme miestä kummissamme. Päässäni huippaa.

Herään hikisenä sängystä, kello on noin kaksi yöllä. Piippu on sammuneena lattialla ja katselen ympärilleni. Kyllä, tämä on huoneeni. Nousen sängystä ja päädyn nauttimaan ison kupillisen teetä kahdella sokeripalalla ja lirauksella kermaa.

Tänään oli päivä mitä kaikki opiskelijat ovat innolla odottaneet: aika äänestää edustajistonvaaleissa. Mutta, jos se on niin merkittävää, hienoa ja ihanaa – miksi alle puolet yleensä äänestää? Ehkä valotan aihetta kertomalla miksi minä äänestin: ilmaisen kahvin ja pullan ansiosta.

Ensimmäinen luento kurssilta modernin demokratian ongelmat käsitteli poliittisen osallistumisen käsitettä. Käsiteen merkitystä ei voi korostaa tarpeeksi, koska käsitys siitä mitä pidämme poliittisena osallistumisena myös kertoo siitä mitä tutkimme. Pohjana määrittelyn tuessa oli Congen esittämä määritelmä:

yksilöllinen tai yhteisöllinen toimi kansallisella tai paikallisella tasolla joka tukee tai vastustaa valtion rakenteita, auktoriteettia tai päätöksiä julkisten hyödykkeiden jakamisesta (oma suomennos)

Tämä määritelmä on vuodelta 1988, mutta argumentoin silti että se on toimiva, kunhan muistamme sen rajoitteet: käsitys politiikasta rajoittuu institutionaaliseen (suppeaan) käsitteeseen. Lisäksi erittäin hämmentävää on, ettei ole merkittävää miksi ihmiset tekevät jotain. Valaistaan tätä esimerkillä, jota myös seminaarissa tuotiin esille:

Erääksi päiväksi suunniteltiin tapahtumaa, mielenilmausta, erään maan hallintotapaa kohtaan pukeutumalla keltaiseen. Jos kuitenkin samana päivänä sattumalta pukeuduin keltaiseen paitaan, onko tämä poliittista osallistumista?

Jos ostan reilun kaupan silakoita, onko se poliittista osallistumista?

(Huomaa, kuinka ovelasti puhallan tähtisumua ja peitän tilanteet käytännönläheisestä kontekstista.)

Oikeastaan, keskustelu poliittisesta osallistumisesta kiteytyy varsin nopeasti keskusteluun siitä mitä on politiikka; riitely keskustelu siitä ettei määritelmä anna tilaa suuryrityksille poliittisen osallistumisen kohteena onkin oikeastaan kysymys siitä mitä on politiikka ja onko suuryrityksille tilaa siellä.

Poliittisen osallistumisen määritelmää on elaboroitu ja mielestäni huvittavin lopputulos on, että poliittista osallistumista on osallistuminen politiikkaan (tämä oli toki hienommin muotoiltu tutkijan paperissa, mutta tämän näen pääsisältönä). Myös itse oikeusministeriö takertelee määritelmän kanssa: heidän mukaan poliittinen osallistuminen on mukanaoloa yhteiskunnallisessa elämässä.

Käsittelimme myös poliittisen osallistumisen muotoja, äänestämisestä mielenosoituksien kautta terroritekoihin. Naurakaa vain, mutta terroriteot voivat olla poliittista osallistumista (koska tuleekaan kurssi talonvaltauksen perusteet, 4 op?), vaikkei se ehkä ole ihan perinteisenä pidettyä.

Tämä on jälleen yksi ongelma, kuka päättää mittarit joilla mittaamme poliittista osallistumista. Kuka päättää ettei kansanedustajien huumaaminen olisi poliittista osallistumista? Joku, ehkä yhteiskunta ympärillämme, asettaa tiettyjä reunaehtoja, raameja siitä mikä on hyväksyttävää. Ja kuten Wiberg osoittaa, ehkä se onkin hyvä näin.

Politiikan tutkijan suurin ongelma tuntuu olevan, ettemme pääse tutkimaan miksi joku ihminen jotain tekee – sen takia joudumme tekemään teennäisiä määritelmiä ja keskustelemaan niiden pätevyydestä.