Maailmamme on täynnä poliittista toimintaa. Tarpeeksi avarakatseisella politiikan määritelmällä voisi sanoa, että aina kahden ihmisen välinen sosiaalinen kanssakäyminen olisi poliittista päätöksentekoa. Toisaalta, toinen politiikan määritelmä korostaisi että poliittisessa toiminnassa ollaan tekemisissä kaikkia koskettavien asioiden kanssa.

Määrittelen politiikan tässä kohtaa suomalaisen tutkijakaksikkoa Paloheimo&Wibergiä mukaillen: politiikka on omien tavoitteidensa saavuttamisyrityksiä yhteiskunnallisesti sallittuja vallankäytön keinoja käyttäen. Tämä määritelmä tuo esille politiikan ilkeyden, joka on ehdottoman tärkeää havaita. Edellisen määritelmän avulla toivottavasti havaitaan kuinka rationaalinen poliittinen päätös on.

Otetaan tästä esimerkki opiskelijapolitiikan piiristä:

Myös Ylioppilaslehden päätoimittajan valinta on HYYn Vihreille mieluisaa puuhaa: yhdeksästä päätoimittajaehdokkaasta seitsemän mainitsi yhtenä lempipoliitikkonaan vihreän henkilön. Heidi Hautalan ja Osmo Soininvaaran lisäksi mainittiin kolme Vihreään Liittoon kuulumatonta poliitikkoa – Tarja Halonen, Seppo Kääriäinen ja Urho Kaleva Kekkonen. Ryhmämme voikin tyytyväisenä unohtaa tämän asian kohdalla politiikan ja keskittyä puhtaasti olennaiseen, eli pätevimmän mahdollisen päätoimittajan valitsemiseen Ylioppilaslehdelle. (Lähde: Villiviini)

Tarkastellaan kirjoittajan argumentaatiota vähän tarkemmin. Aivot online hetkeksi… Koska kaikki hakijaehdokkaat kannattivat vihreitä värejä niin ongelmaa ei politiikan kanssa tullut. Siispä, koska kaikki toimijat ovat oikeamielisiä, niin voimme valita kenet tahansa heistä. Koska rahoitan Ylioppilaslehden toimintaa, ihmettelen miksi hakijoilta on edes kysytty mieluisinta poliitikkoa. Jos oikein muistan, niin työhönottolaki kieltää syrjinnän myös ajatuksien perusteella, mutta eihän voida olettaa että poliitikot näitä asioita tuntisivat.

Sen minkä pienet ensin, sen isot perässä. Seuratkaamme hetken aikaa Helsingin kaupungin taidemuseon johtajuusvalintoja. Jälleen kerran maksan opintorhastani pienen osuuden veroa, jotta myös Helsingin kaupunki voisi pyörittää toimintaansa. Ehkäpä juuri minun euroni ovat ohjautuuneet kaupungin taidemuseolle.

Helsingin kaupungin taidemuseon tapauksessa kyse on siitä, että vanhan johtajan tilalle tuli saada uusi henkilö. Lautakunnassa äänestyspäätöksellä oikeisto sai voittajaksi yhden ehdokkaan. Kuitenkin, kaupungin hallitukselle ehdoitetaan aivan muuta henkilö – ei edes sitä vasemmiston suosikkia vaan aivan kolmas ehdokas. Ja sen lopullisen päätöksen tekee kolmas poliittinen taho, kaupunginvaltuusto. Minua huolestutttaa eniten se, että saammeko virkaan pätevimmän vai oikeamielisimmän hakijan. (Lähteet: Helsingin Sanomat ja Helsingin Sanomat)

Jos kaupunki todella haluaisi saada virkaan kunnollisen hakijan, laitettaisiin jäsenkirjat hetkeksi sivuun ja pohdittaisiin millaista johtajaa museoon tarvitaan. Mutta, kaikkihan tietää että poliittisia pakastevirkoja löytyy aina ja kaikki mitä tarvitaan on oikean puolueen jäsenkirja. Valitettava tosiasia joka maksaa rahaa.

Politiikka on pahuutta. Mutta, valitettavasti vielä ei ole keksitty parempaakaan keinoa tehdä päätöksiä. Ihanin vaihtoehto olisi tietysti päätöksentekijä jolla ei olisi tunteita ja joka tekisi päätöksen aina oikein. Tälläinen toimija olisi aina rationaalinen, mutta samaan aikaan varmastikin yli-ihminen.

Ehkä on aika tunnustaa, että miehet (ja myös naiset) ovat sikoja. Orwellihän osoitti, että sioilla on tapana hakea itselleen paras mahdollinen asema, jopa hiukan kyseenalaisia keinoja käyttäen. Aikaisemmin esittämäni määritelmä politiikalle tarkoittaa juurikin tätä pahimmalla mahdollisella tavalla tulkittuna.

Koska kuitenkin opiskelen politiikan tutkimusta, niin lienee syytä osoittaa pientä yhteiskunnallista aktiivisuutta eduskuntavaalien 2007 takia. Ajattelin referoivani teille Andrew Heywoodin teosta Political Ideologies – an introduction (Palgrave Macmillan, 2005). Oikeastaan keskityn vain johdantokappaleeseen, jossa Heywood käsittelee kuinka poliittisia ideologioita luokitellaan.

Perinteisesti poliittinen kenttä on jaettu vasemmisto-oikeisto-akselille. Malli on varsin yksinketaistava mutta samaan aikaan yksinkertainen: sosialismi on vasemmassa laidassa ja kapitalisti on oikeistoa. Tunnetusti mallin yksinkertaisuus on arvo, mutta Heywood argumentoi samaan aikaan että tämä malli saattaa olla liian yksinkertainen.

Osoittaakseni jotain aktiivista aivotoimintaa, sidon tämän mallin “Sinisen maailman tarinoihin” joilla SDP pyrkii itseään markkinoimaan. Markkinointistrategiahan on yksinkertaistaa kaikki asiat vain yhdelle ristiriitaulottuvuudelle, vaikka ne todellisuudessa ovat kuitenkin hieman hankalempia asioita. Tosin, kyseessä on markkinointistrategia: koska viimeksi olisit kuullut totuudenmukaisesta markkinointiosastosta tai rehellisestä autokauppiaasta? Mainoksissa – ja usein elämässä muutenkin – joudumme aina yksinkertaistamaan asioita.

Heywood esittää seuraavaksi vasemmisto-oikeisto-linjan kiintoisan muunnoksen. Jos pohdimme äärivasemmistoa ja äärioikeistoa, niin niissä on havaittavissa samankaltaisia ääri-ilmiöitä. Heywood nostaa esille kommunismin ja fasismin ja niiden näkökannan demokratiaa. Näillä perusteluilla hän esittää että jos piirrämme akselin hevosenkengän muotoon, saamme tallennettua tämänkin informaation. Nyt ääriryhmittymän näet ovat lähellä toisiaan ja välimatka onkin pisimmillään sosialismin ja konservatismin välillä. Edelleen Heywood jatkaa, että tämä ei varsinaisesti ratkaise ongelmaa – vaikka se onkin kiintoisa esitys.

Edelleen esitys etenee Eysenckin esittämään, että meidän pitäisi ehkä tarkastella asiaa mielummin R²-tasolla, jonka akselit olisivat vasemmisto-oikeisto ja auktoritarismi-liberalismi. Heywood toteaakin tämän olevan varsin hyvä malli tukemaan esimerkiksi ääriryhmien sijoittumista poliittiseen ilmastoon.

Oikestaan, koordinaatistoesitystä voisi laajentaa joko vaihtamalla pystyakselia tai lisäämällä kolmannen ulottuvuuden, niin että ideologiat pyrittäisiin hahmoittelemaan kolmen muuttujan suhteen. Jokainen voi luoda itselleen ne tärkeät muuttujat, joiden avulla hän haluaa vertailla puolueita, jos niin haluaa.

Mutta, Heywood mukaileekin Giddesiä ja arvio että koko poliittisen kentän luokittelu on ehkä turhaa: miten sijoittuisivat feminismi, anialismi ja ekologismi tähän malliin? Siispä ehkäpä koko vasemmisto-oikeisto onkin jo menneisyyttä eivätka vastaa nykyisen poliittisen kentän ideologioita. Tosin Heywood nostaa myös esille Bobbion, joka pohtii vasemmiston ja oikeiston eriäviä näkökantoja tasa-arvoon ja tätä kautta kommentoi, että jako on mielekäs.

Aika osoittaa jälleen, että omatkin aivot tekevät jotain: jos tutkailen nykyisiä vaaliteemoja, eroja on varsin vähän – kaikki kannattavat työttömyyttä ja opintorahan kasvatusta. Eroja löytyy menetelmissä, mutta eivät nekään ole aina niin suuria. Harjoitustehtäväksi jätettäkään muotoilla nykypolitiikan ristiriitaulottuvuudet.

Pitkästä aikaa on aika tarttua näppäimistöön ja harrastaa luovaa yhteiskunnan moittimista. Nyt tartun aiheeseen, jota ei voisi enempää hypettää. Nimittäin, oletteko huomanneet sellaisen pienen asian että on se aika vuodesta kun kaikki haluavat olla ystäviäsi ja lupaavat hienoja parannuksia vaikka mihin – kyllä, on taas aika äänestää.

Samaan aikaan ovat viisaat tiedeihmiset kokoontuneet ja päättyneet siihen että ihmisen vaikutus ilmaston lämpenemiseen on erittäin todennäköinen. Huomaa sanamuotoilu, poliittista korrektiutta korostetaan vielä nytkin. Varmaan ollut samanlainen vääntö kuin Pluton planettuudesta siellä tiedeihmisten ja poliitikoiden kesken siitä mikä nyt on todellinen tilanne.

Seuraavina viikkoina Suomessa tapahtui vaikka mitä:

Eräs poliitikko korosti, että laitteet tulee muistaa laittaa stand by-tilaan kun niitä ei käytä. Valitettavasti hän unohti mainita, että stand by on todellinen sähkösyöppö. Teen nyt poikkeuksellisen päätöksen ja okeasti puhun asioista niiden oikeilla nimillä: kuinka herra ympäristöministeri olisikaan tämän pienen faktan voinut tietää?

Samoin erään toisen suurpuolueen edustaja ajoi vaalitapahtumaan ekoautolla. Mutta, mutta… Taas arvon poliitikko voisi seurata aikaansa , nimittäin ainakin hybridi-auto on todettu todelliseksi energiasyöpöksi. Mutta, onhan valtionvarainministeri niin kiireinen ettei ehdi edes Hesaria lukemaan tai voi pohtia julkisen liikenteen käyttöä koska sehän olisi myös kustannustehokasta.

Toki myös pääministerikin ehti kommentoida asiaa niin kokoomuksen, vihreiden kuin muidenkin puolueiden rinnalla. Tämä kuvaa mielestäni yhtä asiaa mitä tiedeihmiset eivät varmasti halunneet tapahtuvat: ilmastomuutos muuttui poliittiseksi aseeksi. Olen aikaisemmin blogissa maininnut turvaallistamisen termin. Turvaallistamien on puhatavan muutos siten, että asiaa käsitellään suuremmissa määrin turvallisuusnäkökulman kautta; mielestäni ilmastonmuutos on poliitikkojen suussa turvaallistettu.

Joitakin ylilyöntejä olen myös nähnyt, kiinnostavinta oli ehkä väittää että Helsinki tarvitsee pienen osan Sipoota, koska se on ympäristöystävällisempi ratkaisu. Mitä lieneekään tämän poliitikon päässä käynyt, mutta argumentit liittyivät yhteiskuntarakenteeseen. Voisi todeta, että eikös kaikkein tehokkainta olisi myös välttää Helsingissä kehittynyttä lähiöajattelua koska siinä ihmiset joutuvat reissaamaan lähiö-keskusta-lähiö-väliä turhaan.

Kiintoisaa on seurata, miten ympäristöystävällisyyden käy vaalien jälkeen. Perinteistä olisi, että kaikki lupaukset vaan unohtuisivat mystisesti. Ja toki ongelmiksi nousee myös työskentely muiden valtioiden kanssa – joka jo Euroopan unionin yksipuolisessa lupautumisessa päästöjen pienentämiseen nähtiin selvästi. Muistaakseni Suomen linja oli vielä päästörajoituksia vastustava, vaikka kyllähän vaaliehdokkaat kannattavat että Euroopasta syntyisi mallimaa tämän asian suhteen…

Kuitenkin tutkijoiden raportti toivottavasti selvitti kaikille sen. että nyt on hyvä aika alkaa panikoimaan vielä kun voimme. Paniikin aiheeksi kelpaa myös se, että ympäristömuutoksen takia vaaleista katoaa useita muita mielenkiintoisia teemoja; perintövero, kuntauudistus, Suomen kilpailukyky, …