Luin tässä jonkun aikaa sitten Berhard Maninin teoksen The Princliples of Representative Government (1997), joka puhui päätösten tekemisestä yhteiskunnassa ja joistakin ongelmista, jotka tähän liittyvät. Manin keskittyi toki useampaan teemaan, mutta parhaiten mieleeni jäi pohdinta arpomisen roolista edustajien valinnassa.

Jo muinaiset kreikkalaiset…

Lukija saattaa muistaa, että lukion historiankirjoissa sivuutetaan tätä teemaa, todeten, että muinaiset kreikkalaiset valitsivat edustajansa arvalla. Yleisesti tätä selitettiin uskonnolla ja sen roolilla: jumalat valitsivat arvan kautta oikeat edustajat hallinnoimaan kansaa. Näin ainakin minulle selostettiin ja kuuntelin tätä huvittuneena lukioaikoinani.

Kuitenkaan tilanne ei ollut näin yksinkertainen, vaan todellisuudessa arpomiseen oli muut perusteet. Maninin esitys, jossa viitataan myös muihin tutkijoihin, kuvaa hyvinkin tarkkaan suunniteltua prosessia. Manin kokoaakin yhteen seuraavia elementtejä arpomisen eduksi (lisättynä joillain kirjoittajan huomioilla):

• valitut hallinnon jäsenet vaihtuivat, estäen näin tehokkaasti eliitin syntymistä
• esti ammattimaisen poliittisen uran, joka koettiin epäluotettavaksi
• mahdollistaa tasapuolisen mahdollisuuden valtaan pääsyyn verrattuna vaaleihin

Oikeastaan, järjestelmä jonka muinaiset kreikkalaiset rakensivat oli varsin älykäs. Nimittäin, arvonnan perusjoukko ei ollut kaikki kansalaiset, vaan vain ne jotka olivat ilmaissevat kiinnostuksensa yhteisten asioiden kanssa työskentelyyn. Näin, ihmiset jotka valittiin, olivat aina varmasti motivoituneita toimiin – ja kuitenkin arpomisen satunnaisuuden ansiosta olisivat edustaja joukkio halukkaista henkilöistä.

Katsaus nykypäivään

Ehkä olisi aika pyrkiä teoretisoimaan vähän enemmän näin loppua kohden ja sitä kautta ymmärtää, miksi arpominen olisi vieläkin varteenotettava ajatus. Rajoitetun rationaalisuuden teorian mukaan yksilö ei voi tehdä optimaalista päätöstä, koska ei pysty käsittelemään kaikkia valinnan ulottuvuuksia.

Äänestyksessä voisi olettaa samanlaisen tilan olevan: äänestäjä ei voi rajoitetun rationaalisuuden teorian perusteella tehdä parasta mahdollista ratkaisua, vaan valinnassa korostuu tietyt tekijät. Ehkä aihetta sivuten voisikin viitata uusimpiin politiikan tutkimuksen havaintoihin ulkonäön ja saadun äänimäärän välisestä yhteydestä, jotka osoittavat kuinka rajoittunutta rationaalisuutemme on.

Toiseksikin, tällä hetkellä politiikka on tavallaan julkisuustilan hallintaa. Esimerkiksi Timo Soini on onnistunut hallitsemaan varsin tehokkaasti keskustelua eurovaaleihin liittyen, ainakin eräiden muiden ehdokkainen mukaan. Jos edustajat valittaisiin arpomalla, niin paranisiko keskustelun taso siinä mielessä, että satunnaisuudesta johtuen mediatilaa ei tarvitsisi hallita, vaan enemmänkin keskusteltaisiin asiakysymyksistä ja perusteluista?

Havainnot

Yllä keskustelin siitä, kuinka arpominen voi todella olla tietyjen näkökulmien kautta parempi edustajien valintamenetelmä verrattuna nykyiseen äänestämiseen. Arpoistahan on käytetty aikaisemmin johtuen sen tasa-arvoisuudesta, siitä että kaikilla halukkailla on yhtä suuri mahdollisuus päästä vaikuttamaan yhteisiin asioihin.

Toiseksi, kuvasin nykyisen tutkimuksen ongelmaa rajoitetusta rationaalisuudesta, eli siitä, ettemme tee parasta mahdollista päätöstä, koska emme tunne kaikkia päätökseen vaikuttavia tekijöitä. Oikeastaan, kuinka satunnaista äänestyspäätöksemme ovat jo nyt?

Olen kurssilla terrorismin tutkimisesta, jossa käsittelemme kysymystä siitä mitä terrorismi on ja miten se toimii. Älkää kuitenkaan kysykö tuosta vielä mitään, en ole vielä käynyt kurssia! Kuitenkin, kurssi on kiintoisaa, koska se ei ole perinteinen luentokurssi, vaan tunneilla (ja ennen niitä) pitää tehdä jotain.

Ensimmäisellä tunnilla leikimme keltaisten muistilappujen kanssa. Stormasimme ensiksi taulun täyteen asioita joita terrorimista tulee mieleen. Tämän jälkeen rymittelimm termejä vähän täsmällisempiin ryhmiin, ideologioita, uskontoja ja tapahtumia ainakin tuotiin esille.

Kolmannella luennolla pääsimme sitten varsinaiseen asiaan, eli suunnittelimme terrori-iskuja. Käytännönläheistä yliopisto-opetusta, pitkästä aikaa. Tosin, ei meillä yksikään suunnitelma ollut vakuuttava, eli mekanismi miksi painostus toimisi, puuttui kaikilta kokonaan. Tai ainakaan se on epämääräisenä esillä. Huomenna uusi aihe…

Lukija on varmasti huomannut, että olen pohtinut teorioiden luonnetta aikaisemmin. Minua häiritsi, kuinka omassa tieteessäni, tai ainakin sen oppikirjoissa, teoriat tuntuvat aina olevan epäteoreettisia, eli niillä harvoin pystytään selittämään mitään — mutta keskitytään käsien heiluttamisen jaloon taitoon. Olen pohtinut ja miettinyt sitä, mikä on pielessä, mutta en ole keksinyt mitään kunnollista selitystä.

Kuitenkin, pienet asiatkin auttavat omien käsitteiden muutoksia. Kävin tuttavani, Elina Ollilan, väitöstilaisuudessa kuuntelemassa miten innovatiivisia mobiilipelejä voisi tehdä. Elina joutui kahden vastaväittelijän, professori Frans Mäyrän sekä tohtori Tony Mannisen., puristukseen. Ensiksi puhuttiin työn laajuudesta ja näkökulmasta, mikä tuntui minusta vähän oudolta, mutta ehkä se on tieteen tekemistä-

Kuitenkin seuraavaksi päädyttiin puhumaan teorioista. Sivuhuomautuksena voisi tässä kohtaa mainita, että Elinan työ on käytännöllistä tiedettä (practical science), mikä on syytä pitää mielessä, koska palaamme tähän seikkaan myöhemmin. Teorioissa näet ongelmana oli, kuten itselläni kaikissa valtiotieteelliselle tekemissäni töissä, teoreettisen kehikon heikkous. Mutta mitä tämä abstrakti teoreettinen kehikko sitten tarkoittaa todellisuudessa? Professori Mäyrä puhui teoriasta ennakko-oletuksien auki kirjoittamisena. Eli omien taustojensa selvittämisenä.

Tämä pieni ajatus, en edes muista kuinka koherantisti se esitettiin, sai minut naurahtamaan. Olen opiskellut valtiotiedettä jo kolme vuotta, mutta silti olen pitäytynyt luonnontieteellisessä määritelmässä teoriasta selittävänä asiana, eli teorialla pyritään selittämään jotain. Kuitenkin, jos teorioilla tarkoitetaankin ennakko-oletuksien esittämistä ja niiden tiettyä perustelua, niin teorian luonne on hyvin erilainen kuin olen ymmärtänyt. Todellisuudessa teoriat ovat jotain tältä väliltä, koska onhan määritelmilläkin selitysvoimaa — esimerkiksi jos puhun Habermanssilaisesta teoriasta keskustelutilasta, niin luultavasti haluan selittää tämän käsitteen, teorian, kautta jotain.

Teoria voidaan siis nähdä jonkun käsityksenä, epätieteellisemmin mielipiteenä, jostain asiasta. Elinan tapauksessa voitiin puhua teoriasta peleistä, eli määritelmästä sille, mikä on peli. Professori Mäyrä myös huomautti, että käytännöllisessä tutkimuksessa usein sivuutetaan teoreettinen keskustelu, tai ainakin sitä käydään vähemmän kuin olisi tarpeen. Varsin tuttu ongelma myös minulle, mutta kuten Mäyrä huomauttikin: tulevat väittelijäsukupolvet voisivat, mahdollisesti, oppia teorian ja käytännön vuoropuhelusta jotain. Eli, varmaan hänkin on törmännyt useaan tapaukseen, joissa vuoropuhelu on ollut heikompaa. Pitää miettiä tätä jokaisessa työssä, jonka tekee tästä lähtien.

Tässä tekstissä paneuduttiin teoriaan teoriasta, eli kysymykseen siitä, mikä on teoria. Päädyttiin, että epäluonnontieteellisissä aineissa teoriat ovat epämääräisempiä kuin mihin luonnontieteilijä on tottunut. Käsitemääritykset voidaan nähdä teorioina ja teorioiden kanssa voikin keskustella. Kyseenalaistaa määritelmää ja tulkita tuloksia näiden teorioiden kautta. Toisaalta, ehkä analogia luonnonteiteelliseen tekstiin selkeyttäisi ajatusta minulle: ensiksi esitetään relevantit teoriat, tämän jälkeen tehdään mittaukset ja tarkastellaan mittauksia teorian valossa (tai teoriaa mittauksen valossa). Muistetaan seuraavissa tieteellisissä töissä.

Lopuksi tekijä haluaisi onnitella ja kiittää Elina Ollilaa ja hänen tukijoukkojaan hienosta saavutuksesta!